Rakastatko elämääsi ehdoitta?
Silloin kun rakkaus ei ole aitoa, ainoastaan häilyvä tunne, rakastamme toista sen kuvan vuoksi, joka meillä hänestä on, emme tuon ihmisen todellista olemusta.
Samaan tapaa usein suhtaudumme elämään. Asetamme ehdot, joiden puitteissa rakastamme, ja petymme jos elämä poikkeaa annetuista ehdoista. Emme siis rakasta ehdoitta. Emme rakasta myötä- ja vastamäessä, vaan olemme valmiit ottamaan vastaan vain tietyt asiat, ne jotka olemme nimenneet hyviksi. Ne jotka tuntuvat hyvältä, helpoilta käsitellä.
Vastoinkäymisen hetkellä suutumme elämälle, vetäydymme kuoreemme suojallaksemme itseämme. Koemme uhriutta. Kiukkuamme kuin mitkäkin pahaset siitä, ettemme saaneet, mitä halusimme. Laitamme hanttiin, emme suostu myöntämään asioita todeksi, emme suostu ottamaan niitä sisäämme, kokemaan niitä, elämään niitä läpi, kohtaamaan niitä. Ei se ole rakkautta. Ei ole rakkautta ottaa vastaan vain osa siitä, mitä toisella on tarjota.
Toki se on myös hyvin inhimillistä. Pelottaa, että sattuu, pelottaa kohdata omia tunteita niin aitona kuin ne täytyy kohdata.
Mutta kun katsotaan isoa kuvaa, ei ole hyvää tai pahaa. On vain kokemuksia, toiset saavat aikaan eri reaktioita kuin toiset. Toiset on helpompi kokea, toiset vie äärirajoille. Ja sen perusteella me luokittelemme jatkuvasti kaiken minkä koemme lokerikkoon hyvä tai paha.
Elämä on valtavan kaunis kudelma valtavan suuria asioita. Hyvin kaunista, hyvin raakaa. Mutta en käytä sanaa raaka nyt sellaisessa muodossa, jona olemme tottuneet sen kuulemaan, vaan tarkoitan aitoutta, puhtautta, kaikkeutta. Sen kauneus on kesyttämätöntä. Se ei varmasti jätä ketään kylmäksi (oh the irony).
Jos elämää vertaisi jokeen, voisi sanoa, että ani harva uskaltautuu riisutua alasti ja sukeltaa sen virtaan. Aika moni meistä roikkuu joenpientareilla hädissään apua huutaen, tarrautuen kuka mihinkin, jotta virta ei veisi.
Mutta ne jotka uskaltavat, huomaavat että elämän virta on kaunis, luotettava, lohduttava ja antava. Toki myös raaka ja kaiken nielevä. Mutta ei se meitä hukuta, uittaa kyllä, upottaa pinnankin alle ja saa haukkomaan henkeä, mutta ei hukuta.
Elämässä ei tapahtu asioita siksi, että se olisi paha. Se vain on. Ja parhaiten sen virrassa voi olla antautumalla. Siksi jos pitää pientareesta kiinni, tulisi irrottaa. On todella kaunista luopua vastustelusta ja antaa virran viedä. Kun irrotamme siitä ajatuksesta miten miellämme elämän kauneuden, silloin me sen vasta todenteolla saamme kokea. Uskaltautumisessa ottaa vastaan kaikki ilman vastaanpanemista on suuri voima.
Enkä näitä sanoja kirjoittaessani tarkoita, että itse kulkisin täysillä luottaen elämän virrassa. Nämä sanat ovat yhtälailla minullekin opetuksena ja muistutuksena. Elämän rakastaminen kaikkineen, siihen luottaminen, on iso asia, joka vaatii meiltä jatkuvaa irroittamista omista peloista, todellista heittäytymistä tuntemattomaan.
Mutta tiedostan asian ja jatkuvasti kuljen sitä kohti, että yhä enemmän ja enemmän antaudun, sillä tiedän, että kaikenlaisella kiinni pitämisellä, ihmisistä, asioista, hetkistä, vain jarrutan turhaan sitä minkä kuuluu saada virrata vapaasti.