Pysähtymisen voima
Olemme vieraantuneet kehoistamme, vieraantuneet niin kauas, ettemme enää kuule sen kuiskauksia. Täytämme tyhjää tyhjällä aivan, kuin pienet pysähdyksen paikat olisivat loppumme.
Telkkari pauhaa aamusta iltaan loputtomia mainoksia tuotteista ja palveluista, joita tarvitsemme elämäämme, jotta se olisi parempaa ja laadukkaampaa ulkopuolisten silmin. Sama kela toistuu uudestaan ja uudestaan nakertaen meihin koodia, ettemme riitä tällaisenaan. Aina on olemassa jotain, mitä tarjotaan meille päälle liimattavaksi, jotta kuuluisimme joukkoon, jotta olisimme hyväksyttyjä, jotta olisimme jotain muuta, kuin olemme. Täytämme vain tyhjää tyhjällä.
Emme pysty istumaan läheisten ihmisten kanssa ilman, että katse kääntyy puhelimen ruudulle ja selaamaan kuvia ja videoita tuntemattomista ihmisistä. Täytämme jälleen tyhjää tyhjällä.
Kiellämme keholta sen kaipaaman ravinnon, koska ulkopuolinen maailma kertoo meille, ettemme kelpaa tällaisena, kuin olemme. Sisällä kasvava tyhjyys täyttyy tyhjyydellä.
Vastaantuleva ohikulkija katsoo meitä silmiin. Painamme ennemmin pään alas ja vaihdamme tien toiseen laitaan. Tuntemattoman ihmisen katse tuntuu liian uhkaavalta. Muutat itseäsi ennemmin näkymättömäksi, kuin näkyväksi, jotta et erottuisi joukosta. Tyhjyys vie sisältäsi tilaa enemmän ja enemmän, kunnes lopulta se on häivyttänyt sinut kokonaan.
Hetki jolloin tulisi nukahtaa, pitää vielä täyttää äänikirjan kuuntelemisella, jotta saat turrutettua itsesi lopulta uneen. Hetki jolloin olisit vain läsnä kehollesi kuunnellen sen hengitystä, tuntuu täysin ylivoimaiselta, jopa yliluonnolliselta.
Ja yhtäkkiä keho huutaa ja karjuu, jotta lopultakin sitä kuultaisiin. Sen äänen voima painaa sinut alas polvilteen, vaikka taistelisit sitä vastaan.
Ja vihdoin on niin hiljaista, että kuulet sen itse. Kuulet kehosi ensi kertaa.
Vihdoin suljet turhat äänet ympäriltäsi sulkemalla telkkarin. Ummistat silmäsi loputtomilta mainoksilta. Kuuntelet hiljaisuutta. Tyhjä alkaa täyttymään.
Vihdoinkin puhelin, jota aiemmin jatkuvasti selasit, on jäänyt lentokonetilaan eteisen pöydälle. Kuulet ensimmäistä kertaa omat ajatukset ja annat mielikuvituksen lähteä lentämään. Käyt merkityksellisiä keskusteluita läheisten kanssa. Tyhjä täyttyy entisestään.
Vihdoin ravitset kehoa sen kaipaamilla tuoreilla ravinteilla ja syöt ruokasi kiitollisena siitä, joka puraisulla. Katsot kehoasi kiitollisena siitä kaikesta, mitä se sinulle on mahdollistanut ja mahdollistaa edelleen. Tyhjiö sisälläsi alkaa täyttymään.
Katsot ohikulkijoita silmiin ja hymyilet, vaihtamatta kadun laitaa. Tyhjiö sisälläsi pienenee entisestään.
Nukkumaan mennessä kuuntelet omaa hengitystäsi ja virittäydyt kehosi taajuudelle. Herätessä tunnet itsesi levänneeksi. Tyhjiö sisälläsi kuroutuu pikkuhiljaa umpeen.
Voit tuntea kuinka helpotuksen tunne vyöryy aaltona kehon yli, ja onnen kyyneleet valuvat poskiasi pitkin. Olet vihdoinkin kuullut kehosi viestin ja vihdoin annat sille sen, mitä se sinulta on jo niin kauan pyytänyt. Olet palannut takaisin kehosi taajuudelle, kotiisi. Tervetuloa.
Jäin pohtimaan miksi pysähtyminen ja läsnäolo on nykyään niin kovin vaikeaa niin monelle meistä. Miten ei tunnisteta milloin keho kaipaa lepoa puskemisen sijaan, ja milloin se kaipaa enemmin liikettä, jottei se jähmety.
Milloin hiljaisuudesta tuli meille tuntematonta ja metelin täyttämästä maailmasta normaali. Näitä voisi toki jatkaa loputtomiin, mutta ehkäpä nämä nyt päällimmäisenä mielessä, kun miettii mitkä asiat vievät meitä kauemmaksi ja kauemmaksi itsestämme ja kauemmaksi meidän sisimmästä minästä.
Milloin olet viimeksi virittäytynyt kehosi taajuudelle?
