Onko moka lahja?

Päässäni alkoi toistumaan repeatilla lause ”moka on lahja”. Makustelin sitä samalla kun piirtelin ja maalailin ja mietin syntyjä syviä. Tämän ajatuksen sisäistäminen omaan arkeeni ja elämääni todellisuudessa on ollut suuren osan elämääni kovin kaukaista, kun mokat ovat vieneet sisäisesti hyvin syvään häpeään ja arvottomuuden tunteeseen aikalailla pienestä pitäen.

Nyt kun ajattelen, niin tuntuu että olen jo todella monen vuoden ajan työskennellyt enenevässä määrin mokaamisen lahjan ymmärtämiseksi ja häpeän kahleesta irtautumiseksi. Useinkaan en ole nähnyt askeleita joita olen ottanut sillä tiellä, koska häpeä on istunut hyvin syvässä ja omaa edistystä ei ole kyennyt näkemään ja tunnistamaan millään muotoa.

Tässä suloisessa Suomen maassamme aikuisuus koetaan kovin monesti vakavana ja säännösteltynä asiana ja häpeä istutetaan tiukasti olkapäälle. Itse olen vuosikymmeniä yrittänyt sovittaa itseäni yhteiskunnallisesti hyväksyttyyn aikuisen lokeroon mutta aina olen loppujen lopuksi mennyt pers edellä puuhun siinä touhussa. Pikkuhiljaa olen tullut ymmärtämään, ettei mun kuulu mahduttaa itseäni mihinkään muiden määrittelemään lokeroon vaan sen sijaan vapautua olemaan rehellisemmin se kuka oikeasti olen. Työskennellä liiasta kontrollista irtipäästämiseksi, vapautua elämän virtaukselle ja nautinnolle. Uskaltautua heittäytyä elämään vapaammin oman näköistä elämää ja olla todella viis veisaamattta mitä muut ovat siitä mieltä.

Juupa juu, olla viis veisaamatta mitä mut sanoo tai ajattelee. Kovin helposti sormet näppiksellä kirjoitti tuon lauseen mutta se todellisuus asian sisäistämisen kanssa onkin yleensä jotain muuta kuin sormianapsauttavan helppoa. Näitä kaikenmoisia ohjeita ihmisyyden kasvumatkasta on niin hurjan helppo heitellä, se matka kaiken kanssa ottaakin tovin jos noin miljoonan toisenkin. Anna anteeksi, päästä irti, keskity positiiviseen, siinäpä muutama muu keveästi ilmoille heitettävä asia joiden kanssa työskentely voi paikoin olla melkoistakin tempomista ja edes takas valssaamista.

Kieltämättä monesti tulee mietittyä, että onko se kaikille näin vaikeaa kuin itselleni? Luultavasti ei todellakaan. Kaiketi sitä on itse saanut aikamoisen lastin jota purkaa, ymmärryksen oppipaikan tässä elämässä ja kenties elämässä helpommalla päässeiden yksilöiden on vaikea ymmärtää vaikeuksien kanssa uudestaan ja uudestaan rämpivää ja hyvin syvällä tasolla tuntevan ihmisen tapaa/tietä toimia. Sitä mekaniikkaa joka vaan ei osaa päästää irti. Sitäkin tulee mietittyä, että kenties en kuitenkaan ihan yksin ole tämän kokemani haasteisen elämän kanssa. Ja sekin on ihan ymmärrettävää, että kenties kaikki ihmiset eivät halua möyriä elämänsä asioita pohjamutia myöten ja virheiden maksimaalisen toistamisen kautta.

Työskentelyni ei ole alkanut ihan eilispäivänä joten matkamaileja on jo takana ja vuosien kokemuksella täytyy sanoa, että aivan parasta tässä oman kasvamisen prosessissa ollessa on ollut tutustua uusiin, samanlaista syvän elämän kasvutyötä tekeviin ihmisiin sekä syventää tuntemusta joidenkin jo olleiden ystävyyssuhteiden kohdalla. Olen elämäni aikana saanut aika paljon kokemusta muottiin mahtumattomuudesta ja silti väenvängällä olen yrittänyt saada itseäni niihin sopimattomiin muotteihin mahtumaan. Nyt olen oivaltanut, että ehkei se vaatimus olekaan aina ollut niin paljon ulkomaailman tarkoitus, mutta omat elämänkokemukseni, traumat ja sisäinen epävarmuuteni on saanut sen tuntumaan siltä.

Tajunta siitä, ettei minussa olekaan mitään vikaa vaan että olen paikoitellen ollut sen verran erilaisten ihmisten kanssa, ettei seura olekaan tukenut tai vahvistanut minua, on ollut havahduttavaa. Ja pikkuhiljaa vahvistuva ymmärrys siihen, mitä tuosta kaikesta kivuliaalla kasvumatkalla olleesta olen saanut oppia sen sijaan että jäisin toisten ”väärän” toiminnan syyllistäjäksi, on hyvin oleellista. Matkamaileja on toki vielä paljon edessäkin päin.

Mutta palataampa takaisin niihin mokiin. Millainen suhtautuminen itselläsi on mokailuun, onko se sallittua? Mitä ajattelet jos esimerkiksi kompastut ja törmäät aiva vieraaseen ihmiseen täydessä ostoskeskuksessa? Miten suhtaudut, jos huomaat, että ääneen puhumasi asia julkisessa tilaisuudessa olikin jotenkin asian vierestä tai se ei saanutkaan odottamaasi vastaanottoa?

Mitä ajattelet tämän kuvan mokasta? Pystytkö hyväksymään sen vai onko se naurettava tai huono juttu?

Jos koet ihan aidosti, että mokaaminen elämässäsi on pitkälti sallittua eikä aiheuta häpeän tunnetta ja hyväksyt muidenkin mokat niin hienoa, pidä se. Jos taas koet, että mokaaminen kaipaisi työstämistä sekä olet valmis tekemään asialle jotain niin tässä muutamia hyviä keinoja joiden olen itselläni huomannut auttavan:

– lisää omaa turvallisuuden tunnettasi

– etsi elämään turvallisia, ymmärtäviä, tuomitsemattomia ihmisiä, joiden kanssa voit olla aito itsesi

– puhu mokaamisen pelosta ääneen turvallisille, ymmärtäville, tuomitsemattomille ihmisille

– puhu ääneen ylipäänsä omista sisäisistä tunnoista

– lasten seurassa oleilu hölmöillen, pelleillen, kujeillen

– tahallinen mokaaminen turvallisessa seurassa

– piirtäminen, maalaminen, kirjoittaminen

– ”väärässä rytmissä” tanssiminen

– vapaa assosiaatio kirjoittaen

– ääneen älämölöinen ääntely/siansaksan puhuminen

– ääneen nauraminen

– toimiminen päinvastoin kuin on tottunut tai

– uudella tavalla toimiminen

– mokaamisen herättämän tunteen tunteminen hyväksyen

Mokista henkiseen vapauteen pääseminen ei ole mikään pikkujuttu ja nämä auttavat keinotkaan eivät ole mitään pikafiksejä. Oma sisäinen turvallisuuden tunne on lähtökohta jollain lailla ihan kaikessa elämässämme. Turvallisen kiintymyssuhteen omaavalle ihmiselle mokaaminen ei varmaankaan ole mikään iso juttu. Eri asia on turvattompaa kiintymysmallia lapsuudessa saaneiden kanssa. Ja koska joidenkin tutkimusten mukaan turvallisessa kiintymyssuhteessa on saanut kasvaa vain voin 40% ihmisistä, on sisäistä itse tehtävää turvallisuustyötä tahkottavana monilla meistä.

Aikuisena itselleen turvallisena oleminen on iso asia ja sitä voi lähteä edesauttamaan ylläpitämällä turvallisia ihmissuhteita. Jos niitä ei vielä löydy elämästä, niiden etsimiseen ja vahvistamiseen kannattaa panostaa. Uusia saman arvomaailman ihmissuhteita voi löytää kun tekee asioita ja menee paikkoihin ja tilaisuuksiin mitkä itseä kiinnostaa. Terapeutin tai elämän valmentajan tuki voi olla myös tarpeen ja tärkeää. Erityisen tärkeää omalle turvan tunteelle on myös itse itselleen rakkaudellisesti toimiminen. Puhumalla ja ajattelemalla itsestään arvostavasti, hyväksyen ja kannustavasti.

Lapset ovat aivan parasta seuraa ihan kaikille mutta erityisesti meille helposti vakavaksi meneville aikuisille. Heidän luonnossaan on ilo, kepeys ja vapaus. Hippa- ja piiloleikit, kutittelu, tyynysota, tyynyt mahassa törmäily, temppurata ja monet muut hauskuutukset tuovat ilon pintaan aikuisellekin. Me olemme pojan kanssa välillä kuvanneet myös omia ”hauskoja kotivideoita”, mm. tyynyt mahassa törmäillen ja katselleet nitä jälkikäteen nauraa hekotellen. Itse tykkään tosi paljon keinumisesta ja monesti sitä teenkin. Viime syksynä istuin kotipihamme keinussa ja kuulin naapurin lapselta, ettei aikuiset keinu. Näinkö me aikuiset olemme opettaneet, että leikki kuuluu vain lapsille? Pitääkö se paikkaansa? Minusta ei.

Perinteinen tanssinopetus perustuu uuden asian opetteluun, monesti vaativasti harjoitellen. Luova tietoinen tanssi taas perustuu kaiken jo opitun unohtamiseen ja itsellensä kaikenlaisen liikkeen kokeilemisen sallimiseen. Perinteisissä tanssikuvioissa on ainakin jollain lailla rajattu oikea ja väärä. Luovassa tanssissa kaikki on oikein. Se on ei-pakotettua ja täten vapauttavaa. Musiikin tempo voi olla vaikka kuinka rokkaava ja rollaava mutta ihmisen sisällä onkin tarve liikkua hitaasti itseä tutkaillen. Musiikki voi olla sellaista, joka ärsyttää ja silloin voi katsastaa millainen on ärsytystanssi. Luovasti liikkuen saa harjoitella vapautta päästää irti liiallisista vaatimuksista ja mokailla vaikka silmät kiinni koska mitä varmimmin tällaisella tanssitunnilla ollessa jokainen muukin tanssija on enimmäkseen keskittynyt omaan tanssiinsa.

Kirjoitus, piirtäminen ja maalailu vapaasti ja tavoitteettomasti voi ottaa harjoittelua jos on aina tottunut menemään kohti päämäärää. Siinä ei kuitenkaan voi harjaantua jos ei harjoittele. Ota kynä/pensseli ja paperia ja liikuta kättä kokeillen erilaisia liikkeitä. Anna itsellesi lupa sutata tai tehdä mitä vaan mitä mieleen tulee. Tässä voi olla hyvä paikka kokeilla tahallisten virheiden tekemistä, kirjoittaa ihan väärin ja epäselvästi, piirtää ihan ”huonosti”. Kannustan käyttämään molempia käsiä työskennellessä. Antaudu kokemukselle, tunteelle. Tarkkaile itseäsi mitä koet.

Kirjoittaminen vapaalla assosiaatiolla voi myös vaatia aikaa jos mieli on tottunut karsimaan höpsötyksen pois aikuisuudesta. Vapaata assosiaatiota on kun kirjoitat mitä vain mieleesi tulee sillä hetkellä näkemästäsi tai kokemastasi, oli se kuinka naurettavaa tai vaikka sanat eivät olisi ns. ”oikeita” eli suomenkielen sanakirjan sanoja. Jos ja kun häpeä tuntuu, anna tuntua. Siinä kirjoitellessa voi vaikka höräyttää parit naurut itselleen, tämmöistä mun pään sisällä liikku, hihhii. Onpan hölmön kuuloista, hahhaa. Koska tosiasia on, että jokaisen meidän pään sisällä liikkuu myös todella hölmöjä ja tyhmän kuuloisia juttuja. Kirjoittamalla pääsee paremmin ymärrykseen itsensä kokonaisuuden kanssa, piilotellun mielen syövereihin.

Kuinka moni muistaa lapsena puhuneensa siansaksaa? Eikös se ollutkin hauskaa? Me olemme lapsen kanssa jutelleet siansaksaa ja älämölö-kieltä aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Siihen lähtee aika luonnollisesti ilmeet ja eleet mukaan ja siitä tulee vähän kuin kahden hengen teatteria. Liian vakavaksi kasvaneet aikuiset eivät ehkä ymmärrä tätä mutta siansaksa voi olla hyvin toimiva keino lapsen kanssa tilanteessa jossa normaali puhe ei toimi. Hmm, voisiko se toimia myös aikuisen kanssa ristiriitatilanteessa? Täytynee kokeilla.

Jos aina toimii samalla tavalla kuin on tottunut, eikä uskalla haastaa itseään milloinkaan, voi jäädä aikalailla elämän vangiksi turvallisuusloukkuun. Toki ei ole tarkoituksenmukaista räjäyttää pankkia kerralla ja turvallisuus on tottakai myös tärkeä ja hyvä itseä suojaava asia. Turvallisuusjanan ääripäät ovat turvaton ja ylenmääräisesti turvallisuuden hakuinen eli keskikohta janalla olisi tavoiteltava paikka. Miten voisi haastaa itseä turvallisen rajoissa? Hyvä olisi tunnustella rauhallisesti omia rajoja ja löytää pikkuhiljaa lisää turvaa minkä ehdoilla toimia. Jos uudella tavalla tekeminen tuntuu liian ahdistavalta voi kirjoitellen kysellä itseltä, mikä pelko estää toimimasta ja haastamasta itseä. Meillä löytyy takuuvarmasti itseltämme aina puolustuksen puheenvuoro asioille jotka vievät epämukavuuksiin eli syvemmällä tavalla kohtaamaan itseämme.

Esimerkkejä uusista tai päinvastaisista tavoista: jos aina on tottunut menemään elokuviin tai kahvilaan kaverin kanssa, kokeileekin mennä yksin tai jos on tottunut menemään paikkoihin ja tilaisuuksiin itsekseen, pyytääkin joskus kaveria mukaan. Totuttuja liikkumareittejä voi haastaa ja kulkemalla jostain mistä ei yleensä kulje voi tehdä ahaa-elämyksiä kun pitää aistit valppaina. Onko jokin harrastus mitä olet aina halunnut kokeilla muttet jostain syystä vielä ole sitä tehnyt? Voisiko nyt olla tilaa elämässä juuri sille? Uudella tavalla tekemisen ei tarvitse olla mitään ison mullistava juttu vaan ihan arjessa helposti toteutettava asia. Ruoan voi syödä käyttäen ei-hallitsevaa kättä tai aasialaiseen tapaan syömapuikoilla tai vaikka sormin.

Itseltä voi olla myös hyvä kysyä, että mikä on pahinta mikä voisi tapahtua mokatessa? Pelot vievät meitä usein kuus-nolla ilman että edes osaamme niitä kyseenalaistaa. Varsinkin jos jää yksin mielen kanssa pyörittelemän asioita, menee aivot jumiin ja solmuun. Tällöin voi olla hyvä apu kirjoitella paperille ulos päässä pyöriviä ajatuksia (ns. parantava kirjoittaminen) tai jutella ymmärtävän ihmisen kanssa.

Voi miettiä haluaako aina olla elämän vankina vai kokeilla kasvua. Musta-valko ajatteluun jää kovin helposti liian jumiin ja kai meitä aika paljon tässä yhteiskunnassa on myös opetettu joko-tai elämään. Itse koen vahvasti (ja olen kuullut myös monelta muulta suunnalta vahvistusta sille), että joko-tai ajattelun sijaan on kehittävämpää siirtyä sekä-että ajatteluun. Treenata mielen joustavuutta.

Itse olen ollut vuosikausia todella vaativa itseä (ja myös muita) kohtaan ja nyt uupumuksen ja mielenterveysongelmien kanssa eläessä on joutunut väkisin opettelemaan vähemmällä toimimista, rennommalla otteella tekemistä ja sen lopputuloksen hyväksymistä. Vaikka olen tehnyt paljon työtä vapautumisen kanssa, tuottaa minulle paikoitellen edelleen tuskaa asiat, joissa rimani nousee hetkittäin liian korkealla ja pienikin epäonnistuminen alkaa määrittämään liiaksi omaa arvoani. Onneksi nykyään tunnistan nämä tilanteet helpommin ja näin pystyn rauhoittamaan itseäni lempeällä puheella ja itsereflektiolla, että mistäs nyt oikeasti kiikastaa.

Ihmiseksi kuoriutuminen on kuitenkin parasta mitä tiedän ja se on syy miksi ylläpidän tätä blogia ja paljastan itsestäni ja elämästäni asioita. Täydellisen ulkokuoren ylläpitäminen vie paljon enemmän voimia kuin omana itsenä oleminen. Ei meidän ole tarkoitus olla kuoriemme sisällä yksin vaan avautua kukoistukseen yhdessä.

ps. Kuulin vähän aikaa sitten kaverin kertomana Jari Sarasvuon lauseen tavoitteiden asettamisesta: on parempi asettaa tavoitteet 50 prosenttisesti ja onnistua niissä 100 prosenttisesti kuin asettaa tavoitteet 100% ja onnistua niissä 50%. Tätä ohjenuoraa suosittelen mokaamisen hyväksymiseenkin asetettavien tavoitteiden kanssa.

Kuva, joka syntyi ilman päämäärää mutta jonka tekemisen aikana kävin läpi monia mokaamisen tunteita.

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Haavoilla, silti paranemassa

Haavoilla, silti paranemassa. Sitä minä olen.   Hoivaan hellästi haavojani, silittelen ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.