Minä olen
Olen Johanna Toivonen.
Elämääni on kuulunut etsintää, ylisuorittamista, työuupumusta, kontrollointia ja perfektionismin kanssa ahdistumista. Olin aikaisemmin stressaantunut ja vähän räjähdysherkkä perfektionistikonsultti, joka tiesi kyllä paljon suorittamisesta ja tekemisestä, mutta ei juuri mitään elämisestä ja itsestään. 34-vuotiaaksi asti suoritin koko elämääni. Suoritin töitä, harrastuksia, ihmissuhteita, kakkujentekoa, siivousta, kotia, äitiyttä. En osannut muuta ja luulin että näin ihmisten kuuluukin elää.
Kunnes. Tämä kaikki tuli yht’äkkiä mahdottomaksi. Täysin. Seinä tuli vastaan ja löysin itseni tilanteesta, jossa en voinutkaan enää vain jatkaa samalla tavalla. Katsoin ympärilleni enkä enää nähnyt mitä arvokasta tai edes mukavaa elämän tähän asti tärkeät asiat merkitsivät. Mitä tarkoittaa työ, menestys, kauneus, arvostus ja mitä minä näistä haluan?
Mikä on minun paikkani tässä kaikessa? Tässäkö on KAIKKI? Onko koko elämän tarkoitus vain tämä? Työtä, stressiä, selviytymistä? Ajoittaisia seikkailuja? Miksi koko elämä ei ole seikkailua? Miksi koko elämä – ihan jokainen sekunti – ei ole riemukasta, järjetöntä iloa? Miksi asiat ovat niin kuin ne ovat? Miksi minä tunnen tuskaa sellaisistakin asioista, joiden pitäisi tuottaa iloa? Miksi ilo ei kestä? Miksi tarvitsen aina uusia kimmokkeita ollakseni iloinen? Miksi elämä on niin hauras?
Minulla ei ollut hajuakaan.
Pyristelin kuitenkin vastaan, en uskonut että en muka enää innostunut töistäni. Koetin siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon, koetin löytää inspiraation, koetin innostua ylenemismahdollisuuksista. Ja pelkäsin. Pelkäsin aivan kauheasti. Mitä hittoa minulle oikein on tapahtumassa.
Mikään ei auttanut. Vuonna 2012, puolen vuoden ahdistuksen jälkeen, luovutin ja hyppäsin pois oravanpyörästäni ja jätin taakseni lähes kaiken. Jätin työni menestyvänä konsulttina ja hyppäsin täysin tyhjän päälle. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tulisin tekemään seuraavaksi tai milloin. Pelkäsin kuollakseni miten tulisimme selviämään, mutta vielä enemmän pelkäsin sitä mitä minusta jää jäljelle jos en lähde. Samaan aikaan muutimme perheen kanssa Helsingistä Tampereelle ja tämäkin päätös tehtiin vailla mitään tietoa siitä kuinka ja miten tulisimme Tampereella elämään. Mieheni työ oli edelleen Helsingissä, minulla ei ollut työtä lainkaan, ystävät ja koko elämä oli Helsingissä. Tampereelle muutossa ei ollut mitään minkä olisi voinut perustella logiikalla tai järjellä.
Se vain tuntui oikealta.
Ihan niin kuin töiden lopettaminenkin.
Lähdin ja lopetin vanhan siinä toivossa että voisin päästää irti omasta oravanpyörästäni ja löytää jotain, jolla on merkitystä minulle. Halusin uskaltaa elää sellaisena kuin olenkin – vapaana ja elämää ymmärtäen.
Minulla ei kyllä ollut mitään aineksia ymmärtää kuinka tämä tehdään.
Aluksi yritin kovasti. Niin kuin ennenkin, aloitin matkani suorittamalla, heh…
Luin itsehoitokirjat, avasin salaisuudet ja lukot, meditoin, joogasin, tein energiahoitoja, tunnustelin chakroja, tein aarrekarttoja ja keskityin sisäiseen rauhaan. Tutkin myös erilaisia -ismejä, filosofioita ja uskontoja. Kutsuin enkeleitä ja yksisarvisia. Arvaa toimiko? Thih.. ei varsinaisesti… Ne saivat minut vain entistä enemmän sekaisin.
Tulin kyllä rauhallisemmaksi, mutta en tajunnut itsestäni yhtään sen enempää. Kaikki tuntui vain peittyvän yhä pahemmin uusien ja uusien uskomusten sumuun. Kaikki tuntui olevan kiinni siitä, mihin uskoi ja minkä halusi olevan totta. Se oli sekavaa ja hämmentävää.
Mietin tätä kaikkea tovin (2 vuotta) ja yhtenä päivänä päätin, että nyt riittää. Nyt todella riittää. Minä lopetan ihan kaiken ja käännyn vain sisäänpäin ja katson sisäänpäin niin kauan kunnes vastauksia alkaa tulla, tuli mitä tuli. Kuopassahan tässä jo ollaan joten katsotaan sitten kuinka syvää tämä maaperä on. Päätin kaivautua niin syvälle kunnes putkahdan toiselta puolelta takaisin pinnalle.
Se oli iso hetki. Tai monta isoa hetkeä oikeastaan.
Päästin irti, antauduin ja sinä hetkenä aloin oppia. Oivalsin mitä sisimpänsä kuuleminen tarkoittaa. Mitä lempeä tarkkaavaisuus tarkoittaa, mitä sydämen seuraaminen tarkoittaa. Tajusin mistä voin tietää mikä on totta ja mikä vain oma uskomukseni. Aloita tajuta mitä minä olen. Aloin kysellä ja kyseenalaistaa uudella lempeällä ja uteliaalla tavalla, ja aloin myös ymmärtää saamiani vastauksia (big deal!). Pelokas kuori, jonka olin itselleni rakentanut, alkoi rakoilla ja aloin oivaltaa kuinka hauska ja vapaa olento tämän kuoren toisella puolella elää.
Voi pojat!
Tämän virkistävän heräämisen jälkeen elämästä on tullut aalto, jolla on huomattavan paljon hauskempi surffailla. Elämästä on tullut seikkailu, jota ohjaa mielenkiinto, kiitollisuus, oppiminen ja tutkiminen. Ei sosiaaliset rajat, uskomukset ja pelot. Voin elää ja oppia vapaammasta itsestäni käsin eikä pelokkaan kuoren ohjailemana.
Kaikki alkoi itsetutkailun ja lempeän tarkkaavaisuuden oppimisesta. Kaikki alkoi irtipäästämisestä, antautumisesta mysteerille.
Ja tästä minä kirjoitan.
Siitä, mitä tulee vastaan kun päättää kaivautua syvemmälle ja tekee sen päätöksen yhä uudestaan, pimeimmissäkin kohdissa, perääntymisen jälkeen, mielen pelottavien salaisuuksien edessä, aina vain uudestaan.
Minä kirjoitan mielen seikkailijasta, haavoittuneesta sankarista, joka nousee ylös yhä uudestaan ja haastaa oman mielensä aina yhä uuteen mittelöön totuudesta, mielenrauhasta, rakkaudesta.
Minä kirjoitan voittaakseni tämän mittelön.
En ole varma ymmärränkö lopulta kuinka tämä toimii, mutta olen alkanut ymmärtää että ei minun tarvitsekaan ymmärtää. Tämä juuri on vapaammasta itsestä käsin elämistä; ei teoriaa ja rajoja ja ehdotonta tietämistä, jotka kangistavat ja surkastuttavat elämisen ja oivaltamisen uskonnoiksi, filosofioiksi ja teorioiksi, vaan jatkuvaa oppimista. Elämistä! Syventämistä. Ei pelkkää pelkäämistä ja huolehtimista vaan elämistä, jonka seurauksena voin sittenkin kuolinvuoteellani huokaista onnellisena tietäen että olen elänyt ja yrittänyt eikä tarvitse surkutella sitä että teki liikaa sitä ja tätä ja liian vähän tuota ja toista.
Ja tiedättekö, hilpeää kyllä, olen nyt – vietettyäni neljä vuotta sohvallani kattoon tuijotellen itseäni ja sieluani pohtien – palannut takaisin konsultiksi. Olen informaationhallinnan konsultti, aivan kuin silloin ennenkin. Paitsi ettei mikään ole enää samanlaista, koska minä en ole samanlainen. Olen vapaampi, rennompi, kevyempi. En todista enää olemassaoloani työlläni vaan herraisä nautin työstäni! Ja samalla kerron työkavereilleni maya-kalenterista, miksi turkoosi on hyvä kivi kurkun lähellä ja miksi nokkonen ja voikukka kannattaa mieluummin syödä kuin arvostella rikkakasvina. Olen kokonaisempi minä ja hippitipulinakin rakastettu liike-elämässä.
Kukapa olisi uskonut. En minä ainakaan silloin kuin vuonna 2012 päätin jättää kaiken taakseni, mutta tässä sitä silti ollaan. Elämällä on huumorintajua.
Johanna
