Emotionaalinen erityisherkkyys ja aggression hallinta

– kesäpäivänseisauksen välitilinpäätös

Kesäpäivänseisaus on oivallinen hetki henkiseen välitilinpäätökseen: onhan aurinkovuosi taas päässyt kulminaatiopisteeseensä – pisteeseen, missä päivä on pisimmillään alkaakseen sitten taas lyhentyä.

Aurinkopyhät ovat aina hyviä henkisen sadonkorjuun hetkiä, ja samalla on mahdollisuus asettaa intentioita loppuvuodelle. Nyt on hyvä aika jättää taakse se, mitä ei enää tarvitse, ja osoittaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä on antanut. Totta kai on aika myös juhlistaa vuoden pisintä päivää ja yötöntä yötä. Aika on otollinen myös kaikenlaiselle maagiselle työskentelylle – enteiden otolle, taikojen teolle ja rituaaleille – sillä tällaisina siirtymäaikoina verho tämän todellisuuden ja toisen, näkymättömän todellisuuden välillä on tavallista ohuempi.

Omassa elämässäni olen ajautunut tilanteeseen, jossa kaikki tiet näyttävät nousevan pystyyn. Mikään ei voi enää jatkua samalla tavalla kuin ennen, mutta muutos pelottaa.

Olen päättänyt luopua oman hyvinvointini takia pitkäaikaisesta asiakkuudesta, vaikka se merkitseekin isoa lovea tuloihin, joita ei ennestäänkään ole liikaa. Ylioppilaaksi vastikään kirjoittanut poikani on valmistautumassa lentämään pesästä puolen vuoden sisällä – viimeistään tammikuussa on edessä armeija. Myrskyisä parisuhteeni on päätynyt tilanteeseen, jossa emme voi enää jatkaa entiseen malliin. Olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että suhteemme dynamiikan on muututtava, tai suhteemme on tuhoon tuomittu.

Emotionaalisesti erityisherkkä tuntee vahvasti

Ongelmia aiheuttaa oma temperamenttini. Itse asiassa erityisherkkyyteni (kyllä, tiedän että kyseessä on muotitermi, mutta silti eritysherkkyys on paras selitys monille piirteilleni.) Olen varsinkin emotionaalisesti erityisherkkä. Tunnen kaikki tunteet erittäin vahvasti, ja myös ilmaisen ne voimakkaasti; niin ilon, surun kuin suuttumuksenkin. Olen aina ollut samanlainen – en kykene peittämään tunteitani, vaikka haluaisin. Itken kun itkettää, ja huudan kun suututtaa.

Ongelma on, että suuttumuksen ilmaisua ei tässä kulttuurissa hyväksytä – ei, vaikka siihen olisi aihetta. Kohtasinpa mitä tahansa vääryyttä, jonka takia suuttumukseni on täysin oikeutettu ja terve reaktio, sen ilmaisu kääntää pelin niin päin, että minä olen väärässä. Minä huusin jälleen kerran. Minä käyttäydyin sopimattomasti – siis minä olen väärässä, ja suuttumuksen aiheesta ei kukaan enää ole kiinnostunut.

En tarkoita, että olisin pimahteluistani ylpeä. En todellakaan ole. Todellisuudessa häpeän sitä syvästi. Tiedostan, että minulla on ongelmia aggression hallinnassa, ja minun pitäisi tehdä asialle jotain – oppia jollakin tavalla hallitsemaan sitä, olemaan reagoimatta.

Tiedostan kuitenkin myös, että ongelma aktualisoituu etenkin silloin, kun olen muutenkin ylikuormittunut tai jos en ole saanut nukkua riittävästi. Silloin, kun elämäni on tasapainossa muutenkin, olen hyvinkin rauhallinen ja erittäin pitkällä pinnalla varustettu, ja tällaiset ajanjaksot voivat olla hyvinkin pitkiä.

Valitettavasti viime aikoina olen ollut kroonisesti ylikuormittunut ja usein yöunet ovat jääneet liian lyhyiksi – tarvitsen 8–10 tunnin yöunet säännöllisesti pysyäkseni toimintakykyisenä. Vaihdevuosien hormoniheittelyt tuskin asiaa ainakaan auttavat. Vyyhtiin kuuluu, että yritän jaksamiseni äärirajoille asti olla täydellinen äiti, täydellinen ammattilainen, täydellinen kumppani ja täydellinen omaishoitaja, ja siinä vaiheessa, kun joku uskaltaa minua kritisoida, kaikki purkautuu kerralla ja yli äyräiden, koska tunnukuohua vahvistaa oma riittämättömyyden tunteeni.

Niinpä, kun miesystäväni välillä heittäytyy hankalaksi (mikä myös on hyvin ymmärrettävää hänen tilanteessaan, onhan hän ollut useamman kuukauden liikuntakyvyttömänä täysin minun apuni armoilla, samalla kun sairastaa kuolemaan johtavaa, etenevää sairautta), minä reagoin korottamalla ääntäni, minkä hän jo kokee huutamisena, mitä hän ei siedä lainkaan. Niinpä hän vastaa ilkeästi tai torjuvasti ja rakentaa näkymättömän muurin väliimme. Minä taas koen, että en tule kuulluksi tai ymmärretyksi, mikä saa minut täysin suunniltani ja raivoihini. Silloin hän onkin jo jättämässä minut tai lyö luurin korvaan, jolloin minä pahimmillani kiljun turhautumistani ja voimattomuuttani ja hylkäämisen pelkoani kurkku suorana (tätä nykyä useimmiten tyynyyn naapureiden valitusten takia – yritän kyllä kaikkeni, etten pitäisi meteliä!)

Olen tämän piirteeni takia joutunut vaikeuksiin aivan pikkulapsesta lähtien. Oma äitini kykeni kyllä vihani ottamaan vastaan – hän antoi minulle mitä tarvitsin, sain itkeä raivoni loppuun hänen kainalossaan – mutta kaikkialla muualla olen tämän takia joutunut vaikeuksiin. Itkeä kyllä saa täysin avoimesti vaikka ruuhkaratikassa, ja kukaan ei kiinnitä mitään huomiota, mutta jos huudan omassa kodissani keskellä päivää, saan varoituksen häiritsevästä elämästä.

Vaikka kirjoitin edellisen kepeästi, tämä siis todella tapahtui. Sain kirjeen eilen, ja huomasin sen vasta illalla. Ja otin sen hyvin raskaasti, niin kuin erityisherkkä tällaiset asiat ottaa.

Häpeän. Itkin koko yön. En ymmärrä, miksi elämisen raamit on kerrostalossa asetettu niin ahtaiksi, että vaikka teen kaikkeni sopeutuakseni, saan kokea tällaista vihamielisyyttä ja torjuntaa ympäriltäni. En tahallani häiritse ketään, en vain kykene olemaan purkamatta tunteitani jotenkin, kun olen niiden vallassa. Huutoni varsinaiselta kohteelta eli mieheltäni pyydän kyllä aina anteeksi ja olemme aina saaneet asiat sovituksi. Hän ymmärtää, etten tarkoita pahaa. Naapureiden taholta minua järkyttää, että ketään ei kiinnosta, onko jokin hätänä tai tarvitsisinko apua, he vain tuomitsevat. Kukaan ei tule puhumaan suoraan, vaan valituksia tehdään anonyymisti selän takana.

Mönkään mennyt rituaali?

Otimme miesystäväni kanssa varaslähdön kesäpäivänseisaukseen, ja teimme jo uuden kuun aikaan rituaalin, jossa jätimme taakse kaiken välillämme olleen eripuran aloittaaksemme puhtaalta pöydältä. Tuntui, että tarvitsimme sitä, ja rituaalia tehdessämme koin, että Jumalatar tuli paikalle – koin yhteyden häneen kehossani. Tällainen yhteyden tunne on yleensä merkki siitä, että rituaali on onnistunut, ja yleensä tämän kaltainen rituaalinen työskentely on tuonut aivan mahtavia tuloksia.

Tällä kertaa tilanne vain eskaloitui sen jälkeen. Saimme mojovan riidan hänen luonaan aikaan siitä, missä hänen asuntonsa avaimia säilytetään ja toisen siitä, että palohälytin pärähti turhaan päälle. Sovimme kuitenkin molemmat riidat, ja minä tulin takaisin Helsinkiin tiistai-iltana ihan suunnitelmiemme mukaan. Ja heti eilen riita ryöpsähti taas puhelimitse.

Olen toki tiedostanut, että tällainen parisuhde, jossa jatkuvasti ”painelemme toistemme nappuloita” on todella kuormittava, ja olen vakavissani miettinyt, pitäisikö minun vain pistää se poikki. Siihenkö tämä kaikki viittaakin? Ajautuvatko asiat nyt umpikujaan, jotta voisin todella aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä? Muuttaa sinkkuna pienempään ja halvempaan asuntoon, vähentää töitä, parannella haavojani ja levätä?

Eilen saimme kuitenkin myöhemmin mieheni kanssa selvitettyä monia syy-seuraussuhteita rakentavassa hengessä. Ja kirjeen löydettyäni hän oli hyvin pahoillaan ja pahoitteli aidosti omaa osuuttaan asiaan. Sain häneltä myös paljon tukea ja ymmärrystä – sain itkeä pahaa oloani hänelle.

Ei minulla ole tässä tilanteessa vieläkään vahvuutta luopua siitä hyvästä, mitä häneltä saan. Uskon myös siihen, että ongelmat on mahdollista selvittää, kun molemmat haluavat niin tehdä. Uskon myös siihen, että jos nyt pistäisin suhteeni poikki, ajautuisin ennemmin tai myöhemmin samaan kierteeseen – niin kauan kun en ole kyennyt työstämään tätä ongelmaani, samat vaikeudet tulevat seuraamaan minua. En voi niitä paeta.

Toivoa sopiikin, että tämä olisi alku tielle, jossa kykenisin aidosti löytämään keinoja reagoida toisin. Minulla on oikeus olla vihainen, minulla on oikeus kaikkiin tunteisiini, mutta niiden ilmaisu minulle tyypillisellä tavalla on kovaa vauhtia tekemässä minusta syrjäytyneen. Ymmärrän, että käytökseni ei ole ainoastaan häiritsevää, se on myös erittäin tuhoisaa ennen kaikkea minulle itselleni. Siksi minun täytyy nyt ottaa vastuu omasta käytöksestäni ja yrittää löytää apua.

Oletko sinäkin erityisherkkä? Onko sinulla ollut ongelmia aggression hallinnan kanssa? Miten olet oppinut hallitsemaan tunnereaktioitasi? Entä kuuluuko kesäpäivänseisauksen tai juhannuksen viettoosi taikoja tai rituaaleja?

Lue taustaa parisuhteemme dynamiikasta

Lue uuden vuoden tunnelmistani

Tietoa erityisherkkyydestä

Seuraa blogiani tykkäämällä siitä Facebookissa