Rosoja rakkaudessa

Työkiireet painavat eikä ole aikaa kirjoittaa tätä. Ei ole. En saisi tuhlata aikaa nyt tähän. Ja silti täytyy. Täytyy kirjoittaa ulos tuska ja ahdistus, epätietoisuus, häpeä, suru, katumus ja ties mitä muita tunteita vielä.Jälleen kerran olen tässä tilanteessa. Viimeksi kolme viikkoa sitten. Tähän on jo kaava. Riita, mies lähtee, jättää minut. Tähän mennessä ollaan kuitenkin tehty aina sovinto ja  hän on tullut takaisin. Tuleeko hän tälläkin kertaa? En tiedä.

Haluanko hänen palaavan vai olisiko aika antaa hänen vain mennä?  En ole sataprosenttisen varma.

Rakastan häntä, ja sydämestäni haluaisin jälleen kerran kääntää kaiken hyväksi, toivottaa tuhlaajapojan takaisin, kerätä sirpaleet ja hoivata kaiken taas kuntoon. Olen sitoutunut häneen, olen valinnut hänet elämänkumppanikseni ja olen jopa valmistautunut saattamaan hänet hautaan asti, jos niin on käydäkseen.

Toisaalta olen väsynyt jatkuvaan epävarmuuteen. Siihen, etten koskaan tiedä, elänkö parisuhteessa vielä huomenna tai viikon päästä. En pysty suunnittelemaan elämääni eteenpäin, koska tärkein muuttuja on aina epävarma. En voi koskaan vastata ystävien kutsuihin varmasti, en ainakaan meidän molempien osalta. En koskaan tiedä, joudunko lähtemään juttukeikalle nieleskellen kyyneleitäni ja piiloutuen ammattiroolini taakse vaikka maskin alla panikoin kuin pikkutyttö epätietoisena siitä, minkälainen viesti puhelimessani on, kun laitan sen haastattelun jälkeen takaisin päälle. Tai onko viestiä lainkaan. Onko hän lähtenyt? Tällä kertaa viesti sai uuden suunnan – hän on jo järjestänyt kuriirifirman hakemaan tavaransa pois ensi viikolla.

Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua. Tai ainakin rakasti vielä eilen. Siksi minusta tuntuu suurelta tuhlaukselta menettää kaikki ihana ja kaunis vain jonkin typerän riidan vuoksi. Riidan, jolle ei oikeastaan ollut mitään syytä. Ei aluksi. Nyt syitä hänelle lähteä on kosolti, koska jälleen kerran menetin malttini ja aloin raivota järjettömästi.

Miten tässä kävi näin? Minun suuri rakkauteni, minun sielunkumppanini, tai pikemminkin kaksoisliekkini, on taas kerran juossut pois.

Kyse on tyypillisestä kaksoisliekkisuhteen dynamiikasta: toinen pelkää sitoutumista ja pakenee, toinen juoksee perässä, vaikka molemminpuolinen henkinen yhteys ja rakkaus on vahva.

Toisaalta tällaisissa tilanteissa herää myös kysymys, onko kyse sittenkään mistään kaksoisliekkisuhteesta, vaikka olemme molemmat olleet alusta asti vahvasti sitä mieltä. Onko kyseessä sittenkin vain tavallinen, raastava, kahden traumatisoituneen, keskeneräisen  ihmisen välinen riippuvuussuhde, joka on luonteeltaan tuhoava ja myrkyllinen? Onko kaikki hyvä ollut sittenkin vain illuusiota?

Toisaalta olemme jo käyneet läpi ja voittaneet paljon vaikeuksia yhdessä, kasvaneet ja kehittyneet, vaikka olemme olleet yhdessä vasta puolitoista vuotta. Olemme hioneet toistemme särmiä, eikä enää tulisi mieleenkään riidellä asioista, joista syntyi konflikteja suhteemme alussa. Suhteemme hyvät ajat ovat muuttuneet entistä paremmiksi ja pitemmiksikin, ja rakkautemme on syventynyt. Kun menee hyvin, menee todella hyvin. Kun menee huonosti, menee todella huonosti.

Rakkaustarina

Suhteemme on alusta asti ollut erittäin intensiivinen. Aluksi kaikki oli maagista, unenomaista, kuin johdatettua. Viestittelimme toista kuukautta sähköpostitse ennen kuin tapasimme, mutta kyse ei ollut mistään nettitreffeistä. Sen sijaan hän otti yhteyttä Lehto ry:n tiedotusmailiin kysyäkseen, olisiko Jyväskylässä Lehdon toimintaa. Ei ollut, mutta kerroin hänelle, että useampikin jäsen on kysellyt samaa ja ehdotin, että ehkä hän ja muut kyselijät voisivat alkaa toimintaa järjestää. Hän innostui suunnitelmasta. Kyselin tietenkin hänen maailmankatsomuksestaan, ja kävi ilmi, että hän oli eklektinen wicca.Viestittelimme siis jonkin aikaa keskustellen Lehdon toimintatavoista, mutta sitten se hiipui. Muutaman viikon jälkeen hän yllättäen lähestyi uudestaan – ja täysin uudella sävyllä. Oli täysikuu, ja hän kysyi teinkö siihen liittyviä rituaaleja.

Kyllä tein. Itse asiassa sarjan niitä. Ensin olin ollut täydenkuun rumpupiirissä. Sitten lähdin viikonlopuksi ihanaan Ihalaan, ikävä kyllä nyt jo kuopattuun ekoyhteisöön. Hänen viestinsä oli tullut perjantaina, mutta lähtökiireissä en sitä huomannut. Perjantai-iltana pidimme Jumalatar-piirin rakkaiden ystävieni kanssa. Lausuin ääneen, että haluaisin elämääni miehen, joka olisi hyvin hellä, mutta myös henkisesti niin vahva, ettei pelkäisi minua. Nostin lisäksi kortin, joka kehotti suhtautumaan seksuaalisuuteen kepeämmin, leikittelemään sillä. Kaiken ei aina tarvitsisi olla niin haudanvakavaa.

Lauantaina alkoi sunnuntaihin kestävä, itkuvirsiä ja tanssia yhdistävä workshop. Sunnuntaiaamuna, tanssisession päätteeksi makasin lattialla yhteydessä kehooni ja sisimpääni. Yhtäkkiä jokin naksahti sydämessäni, tai suhahti, liikahti erilaiseen asentoon. Olin siihen mennessä surrut ja haikaillut jo alusta alkaen epäonnistunutta rakkaussuhteen yritystä, joka oli loppunut jo yli puoli vuotta aikaisemmin. Siinä hetkessä jätin kuitenkin haikailun taakseni. Sydämeni aukesi taas ottamaan vastaan, mitä maailma minulle tarjoaisi.

Illalla löysin hänen viestinsä koneeltani. Vastasin hänelle, mutten ottanut sitä kovin vakavasti. Tajusin – tai tulkitsin – hänen flirttailevan, ja minä, jolla ei ollut sellaisesta mitään kokemusta,  otin kortin neuvosta vaarin ja vastasin. Viestittelimme jonkin aikaa. Olin vähän skeptinen, mutta tunsin, että meillä oli henkinen yhteys. Jotakin enemmän kuin  viestit antoivat ymmärtää.

Meni jälleen useampi viikko, ja mietin jo, olinko sittenkin ymmärtänyt kaiken väärin, kun hän otti yhteyttä taas. Nyt hän kertoi hyvin avoimesti elämäntilanteestaan ja kertoi tuntevansa henkisen yhteyden välillämme. Hän haluaisi tehdä rituaaleja kanssani Skypen välityksellä. Silti hän kirjoitti toivovansa, että löytäisi elämäänsä kivan wicca-tytön.

Minä olin otettu ja innostunut, mutta myös närkästynyt. Vastasin, että eikö aikuinen nainen ja shamanistinen noita kelpaisi – hänkin oli kertonut olevansa yli nelikymppinen. Henkisissä piireissä näkee aika usein keski-ikäisillä miehillä puolet nuorempia tyttöystäviä, mikä on hieman lannistavaa silloin kun itse on keski-ikäinen eronnut yksinhuoltaja.

Vastaus tuli kuitenkin heti. Kelpaisi kyllä! Tämä räjäytti pankin. Lähetimme sähköposteja taukoamatta kunnes siirryimme Facebookin messengeriin. Viestittelimme koko yön.

Hänen piti lähteä aamulla Englantiin, mutta hänen päästessään lentokentälle kävi ilmi, että hän olikin ostanut lipun vasta seuraavalle päivälle. Viestittelimme  jälleen koko yön, rakastelimme energeettisesti, ja seuraavana aamuna hän lähti taas lentokentälle.

Jyväskylässä oli lumimyrsky, ja Helsingin kone lähti reilusti myöhässä. Hän missasi jatkoyhteytensä Lontooseen. Yhtäkkiä hän olikin jumissa Helsingissä, ja sovimme treffit seuraavalle päivälle, joka oli lauantai. Hän peruutti koko matkansa Englantiin, koska oli jo myöhässä työkeikaltaan.

En koskaan unohda ensitapaamistamme. Hän oli jo minun kotini lähistöllä sijaitsevassa ravintolassa kun astuin sisään. Hän ei näyttänyt lainkaan valokuvaltaan, mutta silti tunnistin hänet heti. Rakastuin ensi silmäyksellä. Halasimme, pitkään, sanomatta sanaakaan. Tuntui, kuin hän olisi vanha ystävä, jota en ole tavannut pitkään aikaan. Rentouduin heti. Hänen seurassaan oli hyvä ja luonteva olla, olin oma itseni.

Olin jo aiemmin kutsunut ystäviäni meille illaksi, ja niinpä pääsin esittelemään hänet heti sekä heille että pojallenikin. Hän jäi yöksi, kuten ennakolta sovitusti pitkämatkalainen ystävänikin.

Sunnuntai-iltapäivänä makoilimme sängylläni väsyneinä monen yön vähien unien takia. Hän nukahti. Minä tajusin, etten voisi nyt nukahtaa, tai hän myöhästyisi junastaan. Uni alkoi kuitenkin painaa, ja vaikka ponnekkaasti ajattelin, etten saisi nukahtaa, nukahdin silti.

Kun säpsähdin hereille, tajusin, että oli jo kiire. Herätin hänet ja aloin usuttaa häntä keräämään tavaransa ja pukemaan päälleen samalla kun soitin taksin.

Menimme ulos; oli jo pimeää. Taksi ei ollut vielä tullut, ja jäimme odottamaan. Aika kului, eikä taksia näkynyt. Vasta kun oli auttamattoman myöhäistä, huomasimme, että taksi oli kaiken aikaa odottanut pysäköityjen autojen takana. En käsitä, miten emme olleet huomanneet sitä.

Pistin hänet kuitenkin taksiin ja toivotin hyvää matkaa. Menin sisään. Vasta sitten tajusin, ettei hän mitenkään olisi voinut enää ehtiä junaan. Soitin perään. Hän oli Pasilan asemalla ja seuraavan junan lähtöön oli pari tuntia.

Lähdin raitiovaunulla perään. Löysin hänet armottoman väsyneenä ja huonossa kunnossa. Minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä vain nukkumaan.  Hän halusi palata luokseni vielä yhdeksi yöksi. Hellyin ja vein hänet kotiini.

Sen jälkeen en ole koskaan häntä ajanut pois luotani, vaan hän on aina halunnut lähteä. Useimmiten viimeistään seuraavan päivänä ollessamme erossa me molemmat olemme jo aivan onnettomia. Vaikka toisinaan tuntuu, että elämä olisi helpompaa ilman häntä, uudestaan ja uudestaan otan hänet takaisin.

Parhaimmillaan hän on erittäin herkkä, hellä, rakastava, sympaattinen ja kertakaikkisen halittava. Sen lisäksi hän on erittäin lahjakas, älykäs ja korkeasti koulutettu, sivistynyt mies. Keskustelunaiheet eivät ikinä lopu. Hän on kaikkea, mitä ikinä olen kumppaniltani toivonut. Yhtä aikaa hellä ja vahva. Sen lisäksi hän on myös äärimmäisen ahdistunut, synkkyyteen taipuvainen ja toisinaan itsetuhoinen.

Ahdistuksessaan hän saattaa heittäytyä kylmäksi, ylimieliseksi, arvaamattomaksi ja manipuloivaksi paskiaiseksi, joka varta vasten synnyttää konfliktin tyhjästä. Minun ongelmani on, että ennemmin tai myöhemmin menen siihen mukaan, menetän malttini ja alan huutaa, sillä en saa enää yhteyttä siihen mieheen, jota rakastan. On kuin hänen pimeä puolensa ottaisi vallan. Sitten hän alkaa pakata laukkuaan ja sanoo jättävänsä minut, mikä saa minut lopullisesti tolaltani. Minusta tulee esiin raivohullu peto.

Olen yrittänyt hillitä itseäni. Hän sanoo kerta toisensa jälkeen, että minun on muututtava. Tiedän itsekin, että käytökseni on kauheaa ja häpeän sitä. En haluaisi menettää malttiani.

En kuitenkaan tiedä, miten saisimme lopetettua noidankehän. Hän haluaa pitää asuntonsa Jyväskylässä, jotta hänellä on aina pakopaikka, minne palata, jos minä alan huutaa ja raivota. Ja juuri se, että hän on kerta toisensa jälkeen valmis hylkäämään minut, toimii laukaisijana, joka saa minut suunniltani.

Kumma kyllä, olen tätä kirjoittaessani suhteellisen rauhallinen. Aivan kun tietäisin, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Hän lähettää tekstiviestejä aika ajoin. Ensin haluaa puhua, sitten sanoo taas, että kaikki on loppu, kirjoittaa kirjeitä, joissa sanoo olevansa aina ystäväni mutta samalla verhotusti uhkailee, loukkaa ja toisaalta antaa ehtoja ja haluaa minun muuttuvan. Minusta tuntuu, että hän pohjimmiltaan kiukuttelee. Hän haluaisi jo kovasti tehdä sovinnon, mutta ylpeys ei anna periksi.

Koko ajan on tuntunut siltä, että konfliktit syntyvät ja jatkuvat hyvin pitkälti ylpeyden takia. Meidän molempien ylpeyden. Egot kolisevat yhteen ja pahasti, vaikka sielujen tasolla olisi pelkkää rakkautta, jos vain sielujen annettaisi päättää.  Molemmat tahtoisivat rakastaa, mutta satuttavat, koska reagoivat tunnelukoistaan käsin.

Molemmat olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei tällainen voi jatkua. Kumpikaan ei ole onnellinen näin. Minä olisin kuitenkin vielä valmis yrittämään yhteiseloa, ja uskon että hänkin on. Olen valmis kokeilemaan vielä, jos hänkin on valmis ottamaan vastuuta suhteestamme. Meidän molempien on kasvettava ja kehityttävä.

——

En rohjennut julkaista yllä olevaa tekstiä heti, kun tilanne vielä eli. Vielä seuraavana aamunakin hän oli hankala, sarkastinen, etäinen, syyttävä ja vaativa vaikka halusikin jatkaa yhteiseloamme.

Nyt hän on kuitenkin taas luonani. Käänne tapahtui hyvin nopeasti – yksi ilahduttava uutinen, jonka hän halusi jakaa kanssani, muutti kaiken. Hän oli taas oma itsensä. Minä iloitsin hänen kanssaan ja kaikki on taas hyvin. Toistaiseksi. Toivottavasti pitempään kuin viimeksi. Ainakin toivon, että oppisimme jo ratkaisemaan riitamme rakentavammin.

custom HTML

Tallenna

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

0 kommenttia

  1. Ihminen joka vaatii toista muuttumaan, ei ole oikealla asialla… Ihminen joka uhkaa lähteä jos et käyttäydy kuten hän haluaa on äitiään uhmaava lapsi joka kokeilee napanuoraa… eikä se siis ole lainkaan aikuisen parisuhdekäyttäytymistä.
    Huomioithan kuinka kauan ilahduttava uutinen pitää hänet ilahtuneena ☘️

  2. Kiitos kommentistasi! Ei se tietenkään ole aikuisen ihmisen käyttäytymistä, mutta ei ole noissa tilanteissa minunkaan. Me kummatkin reagoimme jostain paljon varhaisemmista tunnelukoista käsin, emmekä käyttäydy kuten aikuiset, se on ihan selvää. Meidän molempien on tehtävä töitä omien keskeneräisyyksiemme kanssa, ja tajamme sen molemmat (silloin kuin nuo kakaramaiset riidat ovat takana.) Ilahduttava uutinen meni ohi jo, mutta ei sillä väliä – se toimi siinä hetkessä, ja nyt olemme taas molemmat aikuisia, joten pärjäämme ilmankin.

  3. Hui kuinka kuluttavan kuuloista. Tulee mieleen kaksi ex-parisuhdetta. Toinen pyöri juuri tuon jättämisen ympärillä hylätyksitulemisen pelosta käsin. Tänä päivänä kuvion ymmärrän exäni ollessa alkoholistiäitinsä hylkäämä. 18 vuotiaana ei ollut muuta kuin tilanteessa selviytyminen ja haavoittuminen. No empä sitä yksin olisi voinut kuitenkaan ratkaista. Toinen suhde oli juurikin tuollainen vuoristorata joko huipulla tai syvyyksissä. Sen 3 vvuoden jälkeen ajattelin että olkoon vaikka tasasta harmaata koko loppuelää mutta hajottavaa tuollaiset huiput vaikka huipulla sanoinkuvaamattoman ihanaa olikin..