Ennen elin päässäni. Minulla on aina ollut enemmän ideoita ja mielikuvitusta kuin halua fyysiseen toimintaan. Ruumis (joka minusta on parempi sana myös elävälle ruumiille kuin keho) merkitsi lähinnä niska- ja selkäkipuja, kirjoittajan perusvaivoja. Suurin osa valveillaoloajastani kului läppärin ääressä könöttäen. Vaikka nuorempana harrastin tanssia ja nautin siitä, minusta oli kasvanut todellinen sohvaperuna.
Löysin tanssin uudestaan runsas vuosi sitten. Rising Together -valmennuksessa päästiin omaan kehoon tanssin avulla. Kuva: Bob Mulé
Minulla ei ollut edes oikein käsitystä ruumiistani. Toisaalta kuvittelin itseni hoikemmaksi kuin olin, sillä tunsin yhä olevani sama ihminen samassa ruumiissa kuin nuorempanakin. Vain hengästyminen kengännauhoja solmiessa sai huomaamaan, että ihan niin asian laita ei ollut. Toisaalta kauhistuin suunnattomasti, jos satuin näkemään tuoreen valokuvan itsestäni. Näytin kamalalta! Häpesin lihavuuttani, en oikein edes kehdannut mennä kentän laidalle katsomaan poikani jalkapallo-otteluita, sillä kaikki muut vanhemmat olivat hoikkia ja sporttisia. Jos erehdyin vaateostoksille, erehdyin kantamaan sovituskoppiin liian pieniä vaatteita ja häpesin, kun ne eivät mahtuneet päälle. En sitten vaivautunut ostamaan uusia vaatteita. Kun pitkän parisuhteeni vedellessä viimeisiään sain myös silloiselta puolisoltani kuulla olevan läski, ratkaisu oli mennä jääkaapille syömään lisää lohturuokaa pahaa oloa parantamaan.Eron jälkeen olin vielä pahemmin pelkkä pää. Fyysisen kosketuksen puute sai hukkaamaan viimeisetkin rippeet tietoisuudesta siitä, missä kehoni rajat menevät. Niskakipu muuttui krooniseksi. Lopulta sain lähetteen psykofyysiseen fysioterapiaan. Siellä löysin ruumiillisen itseni uudestaan. Opettelin hengittämään ja rentoutumaan. Kokeilin
TRE-harjoituksia eli ”tärinäterapiaa”, jonka avulla kehoon jääneitä traumoja ja jännitystiloja pystyy purkamaan. Yllättävintä oli, kun fysioterapeutti piirsi ääriviivani maatessani paperin päällä. Ääriviivani perusteella olinkin paljon, paljon hoikempi kuin olin kuvitellut. Tunnistin kuvastani entisen itseni.Kilot karisivat ilman mitään laihdutuskuureja tai ihmedieettejä. Ihan vain siksi, että opettelin kuuntelemaan kehoani. Syömään kun on nälkä ja lopettamaan, kun ei enää ole nälkä. Toki sekin auttoi, että tein itse ruokani ja kuuntelin mielitekojani päättäessäni, mitä ruokaa tekisin. Ruumis on aika hyvä kertomaan, mitä se tarvitsee, kun sitä vain oppii kuuntelemaan.
En ole edelleenkään langanlaiha, mutta ei minun tarvitsekaan olla. Olen aikuinen nainen eikä minun tarvitse enää päästä tyttösen mittoihin. Tavoitteeni on, että voin hyvin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Että keho toimii niin kuin pitääkin.
Yhä edelleen kiireisen työputken yllättäessä kosketus kehoon katoaa hyvin herkästi, ja silloin myös niska ja selkävaivat tuppaavat palaamaan. Pahinta on, jos niska jämähtää niin, ettei kipua enää edes tunne.
Keho toivoo, että se saa liikkua. Ei minusta vieläkään mitään himosporttaajaa ole tullut, mutta sen sijaan olen löytänyt tanssin ilon uudestaan. Löytäisinpä vielä enemmän aikaa sille.
Kyse ole oikeastaan edes ajasta, vaan siitä että muistaisi käyttää kaikki mahdollisuudet tanssimiseen. Mikään ei estä vaikka tanssahtelemasta aamukahvia keittäessä.
Tärkeintä on kuitenkin, että viihdyn tätä nykyä omassa kehossani vallan mainiosti. Se on paras lähtökohta sille, että pidän itsestäni huolta.
Keho on temppeli, se on pyhä. Se on aivan yhtä tärkeä osa myös hengellisyyttäni kuin mielikin on. Ottaessani ensimmäisiä askeleitani magian saralla tein enemmän asioita hiljaa mielessäni, mutta nyt tuntuu paremmalta tehdä asioita konkreettisemmin – niin että koko keho on mukana, ei ainoastaan pää. Myös shamanistiset matkat ovat minulle olleet aina vahvasti kehollisia kokemuksia, joskin myös omaan kehoon palaamiseen ja maadoittumiseen on syytä aina kiinnittää huomiota.
