KATI: Matkastani äitiyteen ja vanhemmuuteen surun keskellä

Joulukuussa 2014 äiti sai diagnoosin pitkälle edenneestä syövästä. Tammikuussa 2015 äitini sai hoitoa Oulussa syöpäosastolla, jossa menimme naimisiin mieheni kanssa. Olin vahvasti auttamassa äitini viimeisellä kotireissulla, olen siis ammatiltani sairaanhoitaja. Sain traumoja tuosta hoidosta, traumat toki tulivat pintaan vasta myöhemmin. Helmikuussa 2015 äitini kuoli. Maaliskuussa 2015 äitini uurna laskettiin. Seuraavana päivänä tein plussatestin, tuloksena tyttö syntyi marraskuussa 2015. Nyt lapsemme on vuoden ja muutaman kuukauden päälle, kohta 1v 3kk. Olen saanut terapeutin itselleni ja olen laittamassa hakemusta, että pääsisin kuntoutukseen, kun en voi tehdä työtäni.Miten se henkinen puoli?
Aikanaan en taustani vuoksi uskaltanut ajatella mitään hyvää itselleni, pitkää, avointa ja toista kunnioittavaa parisuhdetta, ydinperhettä, ystäviä, läheisiä, puhumattakaan että ansaitsisin rakkautta ja onnea. Olen pelännyt olla se oma itseni, vahvasti ja näkyvästi.
Kun puhutaan, että on ’oma itsensä’, naurahdan. Jokaisella meillä on roolimme, jotka vaihtuvat eri tilanteissa. Olen äiti, tytär, sisko, aviovaimo, miniä, serkku, ystävä, tuttava, hoitaja – luettelo on pitkä. Jokaisessa roolissa näkyy aina vähän, eri tavoin minua. Minulla on ottanut aikansa ymmärtää ja hyväksyä tämä. Roolit ja rooliodotukset näkyvät ja vaikuttavat meissä, vaikka kyseinen rooli ei välttämättä olisi päällä. Ne ovat siellä.Yksi rooleista, jonka olen kokenut haastavaksi on ollut surevan tyttären ja tulevan äidin roolin yhteensovittaminen. Se on kuormittavaa kaikilla tavoilla. Onnekseni sain käydä tuolloin keskusteluissa psykiatrisen hoitajan kanssa. 

Surun ja onnen sekoitus. Onnellinen miehestä ja samalla tietäen, ettei oma äiti elä kauaa. Fyysinen puoli.
Olen oppinut tuntemaan kehoani paljon, osaan mm. huomioida stressimerkkejä ja tiedän miten kroppani silloin toimii. Se ei tarkoita kuitenkaan, että välttämättä olisin ns. sinut kehoni kanssa. Ymmärrän kehoani, mutta sinut olen vain ajoittain. Nimittäin ennen äitini sairastumista olin päässyt liikkumisen makuun, saanut kroppaa parempaan kuosiin ja terveellinen ruoka maistui. Sitten tuli jättimäinen stressiaalto. Ensin äidin diagnoosi, sitten kuolema, välissä työhön liittyviä säätämisiä, sen jälkeen raskaus – ja sen ”ihanat” oireet, joita stressini pahensi. Äitini sairastuessa terveelliset elämäntavat menivät roskiin. Ei ollut voimia lähteä ulos, saati miettiä, mitä terveellistä saisi suustansa alas – kun ruoka ei uponnut alas. Ei se terveellinen ruoka uponnut alas silloinkaan, kun iski raskauspahoinvointi, yökkäilin ja oksensin. Puhumattakaan, että jaksaisi liikkua. Myöhemmin muutimme kotiseudullemme ja siinäkin oli omat stressipiikkinsä.  Loppuvaiheessa onnistuin kaatumaan ja selvisi painoarvion ja neidin väärinpäin olemisen myötä, että tulee sektio. Siitäkin toipuminen vaati kaksi tappoantibioottikuuria kuukauden sisään – kiitos gynekologisten ongelmien.Kiloja taisi tulla enemmän kuin laki sallii raskauden aikana. Kiva oli kuunnella sektiosalissa, kun leikkaava lääkäri kyseli painoindeksiä ja painoa isolla äänellä ja kommentoiden sitä. Sen olen oppinut aikanaan, että liiallinen fyysinen tai psyykkinen stressi  ei todellakaan auta ”vanhaan” kuntoon pääsyssä, kilojen pudottamisessa – miten kukin asian ilmaisee. Minun täytyi vaan seurata, kun painoni nousi, kroppani elätteli vauvaani ja kun toipui leikkauksesta ja isoista antibioottikuureista. Ei silloin voi vaatia, että kroppa palautuisi nopeasti takaisin, vaikka miten söisi ja liikkuisi. Kun stressikäyrä menee punaisella, niin silloin kroppa pitää kiinni omistaan. Vasta nyt, yli kahden vuoden jälkeen tapahtumien alkupisteistä, olen saanut stressipisteitä sen verran alas, että kropalla on mahdollisuus yrittää päästä omaan muotoonsa.Tämä kaksi vuotta on vaatinut kärsivällisyyttä paljon. Niin paljon, että olen miettinyt, että mitä mieheni näkee minussa. Itse olen nähnyt vain rasvaa rasvan päälle. Olen ollut kiitollinen, että kroppani  on jaksanut kaiken tämän läpi mennä, mutta olen toivonut, että saisin enemmän energiaa, pääsisin liikkumaan, eikä kroppani tarvitsisi enää kantaa menneisyyttä liiallisen rasvan muodossa. Olen kironnut, manaillut, yrittänyt hyväksyä, hyväksynyt, kironnut ja vältellyt peiliä ja puntaria. Onneksi en ole ennenkään tätä pitänyt puntarista.Ihmissuhteet.
Jo äitini sairastaessa monet ihmissuhteet katosivat ja muuttuivat. Toiset ihmiset katosivat tai lakkasivat puhumasta, ottamasta yhteyttä. Toiset aktivoituivat. Jotkin pysyivät uomissaan. Jokainen meni niillä resursseilla mitä oli ja jokaisessa näkyi miten reagoi kun tapahtuu suuria asioita. Kun totuttautui näihin muutoksiin, niin sitten tuli raskaus, joka taas laittoi koetukselle ihmissuhteita.Olin tuolloin muun muassa tuore aviovaimo, juuri äitinsä menettänyt tytär, äitiyteen valmistautuva untuvikko, paluumuuttaja kotiseudulle ja itseään etsivä pelokas ihminen. Olin kuin tummissa vesissä uiva lapsi. Tutustuin miehen perheeseen paremmin (toki tunsin heitä osittain entuudestaan jo ennen miehen tapaamistakin) ja yritin pitää pienistä oljenkorsista kiinni, että pääkoppani ei hajoa. Laitoin tuona raskausaikana varmaan parisen kertaa tiukemman ja vahvemman viestin sukulaisille ja läheisille. Ne sisälsivät tietoa ja ohjeistusta mm. tulevista tapahtumista (sektio) ja myöhemmin vauva-ajasta ja vierailuista.

Jälkikäteen olen kuullut, kuinka osa viestin saaneet ja sellaisetkin, jotka eivät saaneet ko. viestiä, tykkäsivät siitä kyttyrää.

En ihan aidosti tiedä, kuinka moni todella ymmärsi, miksi tein kuten tein. Sain kaikelle miehen ja muutaman läheisen tuen. Kun on kyseisessä tilanteessa, niin silloin ollaan selviytymistilassa. Silloin rajataan mahdollisia yllättäviä ja ennakoitavia ei-haluttuja tapahtumia pois niin paljon kuin pystyy. Yritin pitää kiinni siitä vähästä, jonka avulla pysyn pinnalla. Olin juuri menettänyt äitini ja yritin valmistautua omaan vanhemmaksi tulemiseen. Olla aviovaimo. Olla minä itse kaiken stressitilan ja hormoonihuurujen keskellä.

Tein luonnokseen tämän tekstin ja tässä kohdin eniten tunsin surua. Tässä viitataan juuri näihin viesteihin ja rajojen asettamisiin. Tätä en halua muokata, sillä tämä tulee niin suoraan minusta kuin voi tulla. ”Pistin rajoja ja sanoin suoraan. Taisi olla kaksi ihmistä, jotka ihmettelivät ja kysyivät, että mistä johtuu. Keskustelin ja kerroin. Kukaan muu suuttujista ei vaivautunut kysymään, miksi minä tein ja sanoin kuten sanoin. Kukaan ei nähnyt sitä herkkää, helposti särkyvää minua, joka taisteli joka hetki sisäisesti.

Yritin miettiä, miten voi olla äiti, kun on juuri menettänyt omansa ja suhde on ollut haasteellinen, lopussa toki kaikki hyvin. Miten voi valmistautua äitiyteen, kun on suruprosessi kesken. Miten jaksaa olla äiti, kun on elämä mennyt päälaelleen. Kun totutteli olemaan aviovaimo samalla. Kun oli menettänyt ihmisiä äidin sairastamisen yhteydessä. Kun pelkäsi itseään. Kun mietti, että miten saa elämänsä järjestykseen niin, että voi tarjota lapselleen sitä mitä haluaisi. Kun miettii, että mitä haluaa lapselleen tarjota. Kun mietti, että katoavatko kaikki ihmiset ympäriltä. Kun mietti, että miten keho selviää stressitilasta toisenlaiseen. Miten ikinä voin palautua tästä lähellekään normaalia ihmistä. Kun mietti, että kuka hitto minä olen. Kun mietti, että mitä tämä uudenlainen olotila kropassa on. Kun mietti, että miksi minulle ei voinut edes raskaus olla ns. normaali. Kun mietti, miten saa edes ne normaalit arkipäivien asiat hoidettua. Miksi en voi tarjota lapselleni normaalia alkua?

Se on kuin vaisto, että sitä sulkeutuu ja on leijonaemo. Fyysisesti kodin oven olisin avannut, jos joku olisi kysynyt, että mitä kuuluu ja miten voin auttaa. Tai sanonut, että olen täällä sinua varten. Katkera en jaksa olla, mutta asiat tulen muistamaan. Muistan lämmöllä heitä, jotka vierelläni kestivät ja ainakin yrittivät ymmärtää.”
En myös jaksa olla katkera, suuttunut tai loukkaantunut. Aika opetti minulle paljon itsestäni ja muista. Tällä hetkellä minulla ei ole ylimääräisiä resursseja olla katkera kenellekään yhtään mistään. Ainoa poikkeus on maailmankaikkeus, jonka kanssa käyn aktiivisesti elämästäni ja ikuisuuskysymyksistä keskustelua.

 

Se kaikista rakkain.Äitiys.
Neiti oli yllätys, mutta positiivinen sellainen. Kuitenkin plussatestin tehtyäni tiesin, että tämä on tarkoitettu tapahtuvaksi näin. Ajatus äitiydestä ei ollut kovin ollut mielessä ennen raskaaksi tuloa. Oltiin puhuttu, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. En uskonut, että voisin edes tulla raskaaksi sellaisessa stressitilassa.Olen miettinyt paljon, millainen äitini oli äitinä ja miten olisin halunnut keskustella hänen kanssaan äitiydestä. Olen kuitenkin mielessäni keskustellut äitini kanssa. Ottanut häneltä supervoimia itselleni. Olen saanut omalta anopilta ja kummitädeiltä tukea ja keskusteluapua. Samalla olen ääneen pohtinut asioita hoitajan kanssa. Tiedän ja uskon, että äitini olisi ylpeä minusta.

Parhain asia, mistä tein itseni kanssa sopimuksen – ja mitä suosittelen kaikille äideille – oli omiin vaistoihin luottaminen. Menin niiden mukaan. Tiesin, että osaan tulkita lapseni viestejä ja luotan tuntemuksiin, jos en ole varma. Näillä olemme menneet lastenosastolle yöksikin, kun kävin ensin kaksi kertaa päivystyksessä ja yhden kerran tk:ssa. Lopulta tulos oli rs-virus. Olen luottanut, että osaan arvioida lapseni nälkäviestit ja tiedän, että lapseni osaa sanoa, saako tarpeeksi maitoa. Luotin, että korvikemaito toimii yhtä hyvin. Luotin siihen, että se rakkaus tulee taustalta pinnalle. Luotin, että kasvatustapamme on toimiva ja ”oikea”. Luotin, että huonoinakin hetkinä rakkaus lasta kohtaan kantaa vaikeuksien yli. Etten ole huono äiti, jolta lapsi pitää viedä pois.

Niin luulin aluksi. Ettei minusta ole äidiksi ihanalle, ehkä maailman helpoimmalle lapselle. Että ei tämä pääkoppa selviä koskaan pahimmista myrskyistä. Etten ”opi” rakastamaan tuota lasta. Tiesin ja tunsin toki, että rakkaus on, mutta en tiennyt, miten sen saa esille. Kuitenkin se on selvinnyt. Joku voi miettiä, että onko minulla ollut raskaudenaikainen tai synnytyksen jälkeinen masennut – ehei. Masennuspisteitä en ole saanut koskaan lähellekään tarpeeksi.  Ehkä se on yksi onneni: en osaa olla masentunut.

Olen välillä tiukilla, tiuskin, äyskin, huudan, kiroan. Name it, been there done that. Mutta silti katson, että olen onnekas. Olen vasta myöhemmin kertonut synkimmistä ajatuksistani ystävälleni. Olen muutaman kerran ollut mustissa tunnelmissa keskellä yötä huutavan lapsen kanssa. Kun on tuntunut, että olisi mieluusti sen lapsen kanssa huutamassa yhtä aikaa. Tekisi mieli heittää kaikkia tavaroita pitkin seiniä – ja hajottaa ne seinätkin. Olen syyttänyt itseäni näistä hetkistä, mutta jossain välissä se loppui. Ymmärsin mustinakin hetkinä, että kyse ei ole lapsesta vaan itsestä. Olen uuden edessä, olen ollut stressitilassa, olen vasta alkanut päästä jyvälle kaikesta, olen kaivannut äitiä auttamaan. Sitä voisi vähemmästäkin turhautua ja ärsyyntyä. Olen selvinnyt välillä itse ja välillä pyytänyt apua läheisiltä. Tunnistanut hetket, jolloin raja tulee vastaan. Olen oppinut antamaan anteeksi itselleni ja poistamaan määritelmiä ja rajoja, joita olen asettanut itselleni ihmisenä, äitinä, vaimona, naisena ja yhteiskunnan jäsenenä. Niitä on.

Tunteiden kirjo on ollut huomattava. Niitä tulee. Niitä menee. Olen onnellinen, vaikka tunneskaalat saattavat vaihdella. Minulla on mies, tytär, ystäviä, läheisiä, ihanin sisko, pari kissaa, ihanan iso koira, omakotitalo ja iso tontti. Meillä on tukiverkosto. Ihmisiä, jotka tulevat sisälle ja menevät kysymättä katsomaan onko mitään syötävää. Sellaisia, joiden kanssa jaetaan rankkoja asioita, mutta toisinaan vaan kettuillaan ja nauretaan. Toisten kanssa soitellaan ja nähdään kun muistetaan. Eletään elämää.

Äitiyttä en täysin hallitse, eikä sitä voikaan. Menen omien vaistojen mukaan, harvasta asiasta jaksan huolehtia ja murehtia etukäteen – se jos jotain elämä on opettanut. En voi kontrolloida kaikkea. Murehtimisella vien vain sen päivän resursseja. Olen oppinut nauttimaan, kun tyttäreni tulee juosten halaamaan. Itkemään ja nauramaan yhdessä lapseni kanssa. Ottamaan vastaan rakkautta, aitoa sellaista. Koskaan et tiedä, milloin päivä on viimeinen.
Luottakaa ihmiset itseenne ja vaistoihinne. Älkää antako toisten määrittää itseänne ja äitiyttänne. Puhumattakaan muusta elämästä.

Joskus ne synkimmät pilvetkin kaikkoavat tai ainakin hieman vaihtavat väriä toisinaan. Kati​