Häpeä jonka tunnen

Huhuilen varovaisesti haparoiden tyhjyyteen
Häpeän
Armottomat ajatukset valtaavat mieleni
Olen yksin kirjoittamassa sanoja joita kukaan ei kuule eikä ketään kiinnosta
Kukaan ei koskaan halua minua

Häpeä.

Se voi olla yllättävän kevyt ja pieni pistos. Tai murskaavan raskas ja lähes ylivoimainen kantaa. Ja häpeällä on kahdet kasvot; on egon välitulkinta ja häpeän varsinainen energia ja tarkoitus.

Olen ollut häpeässäni hyvin tiiviisti kiinni egon tulkinnoissa. Ego on vääristellyt ja käännellyt häpeän niin kieroon että häpeän oikea ja lempeäkin viesti jäi minulta pitkään kuulematta ja ymmärtämättä. Häpeilin ja menin siihen asti että häpesin jo häpeää. Onnistuin häpeämään häpeäni niin piiloon että läheiseni putoavat järjestelmällisesti tuoleiltaan kun nykyään ilmaisen tuntemaani häpeää. Olin piilottanut itseni niin reippaan rooliin että minun piti kokea työuupumus kahteen kertaan ennen kuin aloin haparoivin askelin tunnustella tietäni kohti itseäni ja kohti sitä hirvittävän pelottavaa askelta, häpeän tuntemista.

Häpeä voi olla ahdistavan raskasta silloin kun se osuu syviin ehkä jo lapsuudessa syntyneisiin traumoihin. Minulla tämä tapahtuu silloin kun häpeä koskettaa suurinta pelkoani: ettei kukaan koskaan halua minua. Kun joudun kasvokkain tämän pelon kanssa – vaikka kun kirjoitukseni eivät tavoita ketään – tunnen olevani täysin, lohduttoman tarpeeton. Tunnen kirjoittavani sanoja joita kukaan ei kuule eikä ketään kiinnosta. Tunnen lamauttavaa halua jättää kaikki ja vain haihtua. Haluan piiloutua, pois, näkymättömäksi. Olen näkymätön, onneton, masentunut ja kauhuissani. Suurin pelkoni on tullut näkyväksi ja pelkään sydänjuuriani myöten että se on totta. Että kukaan ei halua minua. Että ketään ei kiinnosta. Että en kelpaa tällaisena kuin olen. Että olen perustavanlaatuisesti viallinen. Sydämeni on kivulias ja olen pieni ja surkea ja peloissani.

Silloin säikähdän kovia ääniä, riehakkaita ihmisiä ja kriittistä palautetta.
Häpeässä en kestä näitä.

Eikä minun häpeän keskellä tarvitsekaan kestää.

Meni pitkä aika ennen kuin opin olemaan itselleni armollinen ja antamaan itselleni sen mitä tarvitsin. Olin kasvanut hyvän, rohkean ja pärjäävän tytön rooliin ja siihen ei kuulunut häpeä. Häpeä oli asia, joka piti piilottaa, työntää pois päivänvalosta ja jatkaa eteenpäin. Ego seisoi tukevasti häpeän edessä ja sen sijaan että olisin kuullut ja ymmärtänyt häpeän oikean energian, kuulin vain kuinka ego tylytti minua kovin sanoin. Sen yli pääseminen ja pienenkin henkireiän saaminen itseni ja egon kuumotuksen välille oli työn takana.

Se vaati paljon kohtaamista.

Paljon häpeämistä. Ensimmäisellä kerralla kokemus oli niin ravisuttava että heittelin raivoissani kyniä ja päiväkirjaa pitkin kotini seiniä ja huusin (mielessäni)
”EI, EI, EI! Minä en ole tuollainen! En suostu! En tahdo nähdä tätä! EI!! Minä en tee noin! En ajattele noin! En tunne noin! Ei käy! EI!”

Rohkean, ikipärjäävän tytön rooli oli tiukassa ja häpeän syvään maadoittava, pysäyttävä energia oli niin vierasta, että vastustin sitä raivoisasti.

Se otti aikansa, mutta monta räjähtävää kamppailua myöhemmin, aloin lopulta luovuttaa, avautua, pehmentyä.

Aloin kuunnella. Aloin saada pienen pieniä hengähdystaukoja itseni ja egon kovien tulkintojen välille. Aloin tuntea häpeän lämpimän energian egon tulkintojen alta.

En enää niellyt egon sanomaa.

Kun ego ehdotti avuliaasti: ”Et sä kelpaa, luovuta”, kysäisin siltä että entäs se kun synnytin lapsen? Entä se että olen kirjoittanut 33 päiväkirjaa? Tai kun ystäväni sanoi minua ihanaksi ja tärkeäksi itselleen?

Ja kun ego intoutui illalla ruotimaan kaikkia päivän aikana tekemiäni virheitä, kuuntelin hetken ja lopulta totesin hänelle: ”Turpa kiinni, kiitos. En tarvitse tätä enää.”

Toimii.

Nykyään häpeä on suuri suosikkini. Vaikka tunnen vieläkin häpeän vallassa lievää halua piiloutua ja kutistua näkymättömäksi, se ei kuitenkaan ole sitä mitä tarvitsen. En tarvitse häpeän vahvistamista vaan turvaa ja suojaa. Häpeässä olen herkkä ja suojaton ja tarvitsen lempeän ja turvallisen ympäristön, turvalliset ihmiset jotka ympäröivät minut kuin pienen vauvan. Ihmisiä, jotka kertovat että olen tärkeä. Paikan, jossa on rauhallista ja turvallista ja jossa voin vain olla ja levätä.

Paras keino saada tätä turvaa, on avautua ja kertoa häpeästä. Luottaa lähellä oleviin turvallisiin ihmisiin ja kysyä voisivatko he tarjota sopivan turvallisen ympäristön, kannatella minua hetken, kun kuuntelen tunnettani. Pyytää suojaisan sopen ja rauhan siksi aikaa kunnes olen tunteeni tuntenut.

En ole tässä pyytämisessä vielä kovin hyvä, mutta opettelen ja olen itselleni armollinen. Itsekseni ollessani osaan jo antaa itselleni tarvittavan ajan ja tilan ja siitä on hyvä lähteä. Ja kun katson taaksepäin, näen miten hurjan pitkän matkan ja kovan työn olen jo tehnyt ja olen ylpeä itsestäni. Opin pyytämisenkin. Sitten ajallaan.

Kun häpeän syvä energia alkaa kuoriutua egon tulkintojen suosta, se näyttäytyy kokonaan toisena voimana. Se ei ole enää asia josta pitää päästä eroon tai jota tarvitsisi piilottaa.

Häpeä on ihana voima!

Se on kaiken voiman alkulähde. Se maadoittaa ja pysäyttää totaalisesti ja se on tarkoituskin. Kun tunnen häpeää, tiedän että nyt on aika pysähtyä, nyt pitää miettiä. Nyt täytyy antaa tämän energian puhua minulle ja mietiskellä mitä tuli tehtyä ja onko se sitä mitä halusin. Häpeä kertoo omien rajojen ylittämisestä ja kun kuuntelee sen viestiä, oppii tuntemaan itsensä, oppii vetämään parempia rajoja ja toisaalta myös ylittämään niitä turvallisesti. Häpeä pitää huolen että kasvatamme voimiamme juuri meille sopivasti.

Seuraavan kerran kun ego hönkii korvaan “olet huono”, “et sä kelpaa”, “mitä sä nyt noin tyhmästi teit, etkö yhtään ajatellut”, pyydä häntä ystävällisesti tukkimaan suunsa, koska sinulla on tärkeämpääkin kuunneltavaa ja osaat hoitaa tämän tilanteen paremmin ilman hänen yli-innokasta avustusta.

 

Johanna

Suhteeni egon kanssa on nykyään parempi. Tunnen egoni paremmin eikä se pääse enää ihan niin helposti tekemään avuliaita välitulkintojaan. Kun aikaisemmin ego riehui pidäkkeettömänä raivopäänä ja syytteli minua estoitta, nykyään se on hullunkurisen neuvonantajan roolissa. Sitä on jopa hilpeä kuunnella ja välillä räjähtelen nauruun kuunnellessani sen tulkintoja. Se on melkoinen kaveri. Elämäni ei ole ollut hetkeäkään tylsää kun olen oppinut kuuntelemaan egoani enkä vain sokeasti uskomaan siihen.

Jos tunteista oppiminen kiinnostaa enemmän, suosittelen suurella lämmöllä Tara Langen kirjaa “Tikapuut Rakkauteen”. Upea kirja, upea kirjoittaja!

Lisää kirjoittajalta KAIKKIALLA/Johanna Toivonen

Häpeä jonka tunnen

Huhuilen varovaisesti haparoiden tyhjyyteen Häpeän Armottomat ajatukset valtaavat mieleni Olen yksin kirjoittamassa...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.