Kipuja kasvussa

2023

Kun sosiaalisessa mediassa leviää viesti oman käden kautta lähteneestä nuoresta, se saa ihmiset hetkeksi pysähtymään todellisuuden äärelle. Maailma ei ole kaikille hyvä paikka elää, ja joillekin paino hartioilla on liian painava, jotta jaksaisi etsiä keinoja löytää varjojen seasta valon. Maailma mustuu sisältä, kun lapsi kertoo, että haluaa täältä pois. Lause saa kädet valahtamaan vartalon vierelle ja tuntemaan voimattomuutta. Värit katoavat ja pienen hetken tunnen kuinka päässä humisee. Hengitän syvään, ja muistan etten ole enää tuo lapsi. ”Otan itseäni kädestä kiinni” ja kerron, että kaikki on hyvin. Nappaan lapsen syliini ja kuiskaan, että ymmärrän.

Kerrospukeutuminen tuntuu ahdistavalta nuoren muutenkin muuttuvassa kehossa. Kasvukipuja on monenlaisia, ei pelkästään fyysisiä. Myös lasten elämä täyttyy monesti kiireellä koulu, harrastukset ja kaverit. Kuinka siinä samalla saisi olla edelleen pieni maailman suurten vaatimusten edessä? Pysähtyä kasvamaan omana itsenään?

1990-luku

Minä olin yksi niistä lapsista, jonka maailma musertui 90-luvun laman aikana. Meidän perheessämme käytiin lapsuuteni aikana useampi kriisi. Ja herkkänä tunsin jokaisen perheenjäsenen tunteita ajoittain kehossani. Välillä tunteet kävivät kehossa liian voimakkaiksi ja silloin toivoin, että pääsisin pois. En ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, kun melkein niin kävi. Juutuin takapihallamme olevaan lumitunneliin. Ennen tunneliin menoa minulla oli selviytymissuunnitelma, jonka olin kertonut neljävuotta nuoremmalle pikkusiskolleni. ”Hakkaa sitten lapiolla lumi rikki tästä päältä, ja jos se ei auta niin käy hakemassa äiti tai isä sisältä.” Aivan kuin olisin tiennyt juuttuvani hankeen. Lähdin liukumaan tunneliin ja yhtäkkiä en päässyt eteen enkä taakse. Ensin tuli paniikki ja tummuus. Sen jälkeen kaikki muuttui vihreäksi ja lopulta olin kirkkaan valon ympäröimä. Silloin kuulin jonkun sanovan ”Katri, vielä ei ole aika.” Ja hetkeä myöhemmin äidin kädet vetivät minut pois hangesta. Selvittiin pienellä säikähdyksellä, kumminkin jokin minussa muuttui.

Seuraavien vuosien aikana minulle todettiin epilepsia ja hiljalleen huomasin olevani hyvin yksinäinen. Pari vuotta myöhemmin, ollessani vanhemman tyttäreni ikäinen, kävin läpi suuria elämään liittyviä asioita. Kuinka olla kotona niin, ettei aiheuta pahaa oloa? Miten vaikuttaa omalla käytöksellä siihen, että vanhemmat eivät eroaisi? Etten valittaisi siitä, mitä saan vaikkei se miellytä? Ja kuinka olla koulussa, ettei yksinäisyys musertaisi? Millainen kuuluu olla, jotta saisi kavereita? Mikä minussa on vikana, että jään yksin? En halunnut olla enää missään, mutten voinut lähteä. Ajattelin, että se olisi sattunut vanhempiini liikaa. Jotenkin selvisin kuudennen luokan loppuun. Lopulta tuli odotettu kesäloma, ja yläasteella saisi sitten uusia kavereita, se oli uusi mahdollisuus.

Yläasteella vedin ison harmaan hupparin päälleni, sen sijaan, että olisin laittanut ihanan turkoosin paidan ja vihertävät ruudulliset housut. Pukeuduin tummiin vaatteisiin, kuten muutkin. En halunnut enää olla yksin. Silti olin. Suljin tunteen sisälleni ja tein kaikkeni, että olisin sopinut joukkoon. Vaikka se vaati sen, että ajauduin siihen porukkaan, jota opettajat tarkkailivat eniten. Kuljin kuin ”hyvän ja pahan” rajalla. Tiesin mihin asti pystyin menemään, jotta kuuluisi porukkaan. Ja samalla tiesin myös sisälläni, että kotiin sai aina mennä. Sen todisti minulle muutama rajan ylitys. Silloinkin kun olin toiminut typerästi, vanhempani tulivat ja veivät kotiin turvaan. Kasvaessani minusta tuli taitava keskustelija ja opin hyvin nuorena käymään asioita läpi monelta kulmalta. Kiitos äidin, joka jaksoi kuunnella ja auttaa näkemään erilaisia näkökulmia maailman monimuotoisuudesta. Vaikka ajoittain halusin pois, en kumminkaan koskaan niin, että olisin satuttanut itseäni. Olin saanut kotoa vahvan pohjan, rakkautta ja turvaa. Tuntemuksia ja kokemuksia, että riitän sellaisena kuin olen.

2020-luku

Kun sitten vuosikymmeniä myöhemmin elin tilanteessa, jossa lastani alettiin koulussa syrjimään, kaikki oman lapsuuden muistot heräsivät eloon. Olimme käyneet lasten kanssa useita keskusteluja kiusaamisesta ja siitä, etteivät ainakaan itse alkaisi kiusaamaan tai syrjimään muita. Ja kertoisivat rohkeasti, jos tällaista huomaisivat. Kunnes alkoi aika, jolloin pieni tyttöni jätettiin toistuvasti ulkopuoliseksi. Se kipu tuntui syvällä sisällä. Jotenkin lapsen toisesta kouluvuodesta selvittiin, ja kolmannelle tuli uusi luokkakaveri. Kaverin myötä lapsen elämään palasi koulu ilo. Samalla kumminkin arkeen oli asettunut mukaan myös pelko, entä jos tämä ei kestä? Ja jonkin ajan kuluttua syrjintää tapahtui jälleen. Sillä edelleen samalla luokalla oli se yksi lapsi, joka tuntui haluavan viedä lapseltani kaverin. Vaikka tilanne oli nyt hieman toisenlainen – uusi kaveri ei niin vain väistynytkään tyttäreni rinnalta, minä en halunnut enää toistoa.

Asuimme silloin hyvin lähellä lapsuuden kotiani ja kaikki tuntui liiankin tutulta. Aloin etsimään mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Koska koulussa keskustelut lasten tai heidän vanhempien kanssa eivät olleet auttaneet. Jotain olisi tehtävä, sillä silloin tuntui voimakkaasti siltä, että lapset löytävät keinon jättää ulkopuoliseksi sen, kenen ovat päättäneet olevan ulkopuolinen. Onneksi meidän edessämme aukeni upea tilaisuus lapsen unelmia kohti. Koulun vaihtaminen. Ja samalla nuoremmat saisivat jatkaa samalla luokalla missä olivatkin. Olin valmis tarttumaan tilaisuuteen, vaikka tiesin, että muutos vaatii oman prosessinsa. Nyt reilu vuosi myöhemmin en ole hetkeäkään katunut esikoisen koulunvaihtoa. Ja nyt kun kaveriasiat näyttävät olevan kunnossa, on kotona enemmän tilaa käsitellä nuoreksi kasvua ja suuria tunteita. Tasapainon etsimistä kehon, mielen ja sielun välillä. Pysähtyä yhdessä lapsen kanssa etsimään hänelle sopivia vastauksia kysymykseen: Kuinka auttaa lasta löytämään keho-mieli-sielu yhteys, etenkin silloin kun oman kehon rajallisuus ahdistaa ja haluaisi vain jäädä peiton alle, tai äidin kainaloon lepäämään.

Tiedän, että olemme olleet onnekkaita. Enkä halua kertomalla vähätellä kenenkään kokemusta, vaan ennen kaikkea lisätä uskoa ja toivoa pysähtyä tähän hetkeen. Kuunnella ja kuulostella omia tarpeita ja mahdollisuuksia. Onko jokin, mikä estää muutoksen? Onko olemassa mahdollisuuksia, jotka vaativat rohkeutta? Ja vaikka muutos herättäisi suurta pelkoa, voisiko se olla sen arvoista?

-Katri