Keskellä elämää – tunneprosessit

Onnen kyyneleet valuvat poskilleni ja saavat nenäni vuotamaan, kun luen Leea Mattilan ja Janna Mannisen kirjoittamaa Teinin mieli – opi ymmärtämään nuorta -teosta. Luku, jota parhaillaan luen, käsittelee teini-ikää uusperheessä. Meillä uusperhe? Ei meillä, meidän kotona eikä minulla, vaan lapsilla. Siellä toisessa kodissa, jossa asuvat sen ”toisen puolen vuodesta”.

Erostamme lapsien isän kanssa tulee kesällä kuluneeksi seitsemän (maagista) vuotta. Elämä on ollut jo vuosia ennen eroakin opettelua, saati sitten eron jälkeen. Niin usein tuntuu, että ei ole ollut tarpeeksi aikaa tutustua itseeni, saati sitten lapsiin. Tarkoitan kunnolla, ihan heihin jokaiseen, kaikkiin kolmeen. Niin, että todella tuntisin heidät. Olen ottanut aikaa, mennyt syvemmälle ja syvemmälle itseeni, jotta tuntisin itseni niin hyvin kuin vain voisin. Se tarvitsee aikaa ja ennen kaikkea aikaa olla yksin. Aikaa pysähtyä omien tunteiden ja tarpeiden äärelle. Aikaa ymmärtää omia tunteita, ajatuksia ja reaktioita toisten seurassa. Ja samalla opetellut tuntemaan lapsiani, ja nyt yhä enemmän, syvemmin.

Ymmärrän nyt, että minun on ollut tarpeellista unohtaa omat unelmani hetkittäin. Pysähtyä yhä uudestaan tunnistamaan pelkoja, menneen tai tulevan aiheuttamia ja päästämään niistä irti. Etenkin haastavien hetkien tullessa oppia keinoja laskeutumaan tähän hetkeen ja päästämään irti tavoista olla jossain muualla tai olla jotain muuta, kuin mitä juuri sillä hetkellä olen ja osaan. Ihan vain siksi, että osaisin olla läsnä tässä, itselleni ja heille, lapsilleni. Eikä minulle ole vain yksi keino, yksi hengitysharjoitus tai taito ”paeta tilanteesta” riittänyt. Olen tarvinnut useita tapoja, joita käyttää erilaisissa tilanteissa. Taitoa kuulla tarve pysähtyä, taitoa huomata milloin on oikea aika toimia ja miten toimia, miten tehdä rajat rakkaudella juuri siihen hetkeen ja luoda turvaa jokaiselle. Löytää sanoja ja eleitä, joilla antaa uskoa, että vaikka nyt jätän lapsen tai lapset hetkeksi vaikeiden tunteiden kanssa yksin, teen sen vain, jotta minulla olisi kyvykkyyttä olla kohta lähempänä. Auttaa toisia tunnistamaan omia tunteitaan ja olla nappaamatta niitä (toisen tunteita) itseeni.

Palataan takaisin kirjan pariin, sillä niitä sanoja todella tarvitsin, jotka saivat ja saavat minut nyt uudelleen herkistymään kyyneliin asti: ”Uusperhe ei synny vain yhteen muuttamalla tai ilmoittamalla lapsille uusista bonusihmisistä. Näiden ulkoisten, aika helpostikin toteutettavien virstanpylväiden lisäksi ihmissuhteisiin liittyvillä sisäisillä prosesseilla on valtava merkitys. Ne eivät työstykkään ihan hetkessä, vaan tutkimusten mukaan uusperheen muodostuminen kestää 2–7 vuotta. Turvallinen uusien suhteiden vakiintuminen helpottuu, kun aikuisten tunnesäätely ja keskustelukyvyt ovat kunnossa, eli kun mentalisaatiokykyisyydestä pidetään aktiivisesti huolta” kirjoittavat Mattila ja Manninen kirjassaan (s.131).

Miten helpottavaa, kaikki nämä seitsemän vuoden tunne vaihtelut ja tunne säätelyt ja koko tämä matka kohti tasaista (niin tasaista kuin arki nyt voi) arkea on ollut aivan luonnollista. Meillä jokaisella lasten perheeseen kuuluvalla on mennyt ja menee luontaisesti oma aikamme ennen kuin totumme tähän tilanteeseen. Ja mietin, että miksipä ei tuo sama päde ihan vain eroperheille ihan jo ilman uusiakin ihmisiä. Kahteen eri kotiin muuttaminen vaatii aikaa tottua ja hakea rooliaan. Ei olekaan enää äidin ja isän säännöt vaan äidillä voi olla hieman isästä poikkeavat arjen jutut ja sitten haetaan tasapainoa yhden vanhemman ja lapsien välille, jotta jokainen löytää oman paikkansa. Prosessi, matka, tämä kaikki, luonnollista tien raivaamista kohti toimivia tekoja. Helpottavaa, niin helpottavaa. Huokaisen ja pyyhin kyyneleitä hymyillen.

On aamu ja istun parvekkeella tätä kirjoittaessa, linnut visertävät ja hetki sitten joutsen pariskunta lensi ohi toisilleen jotain kovaan ääneen kertoen. Minulle tuo joutsenen huuto oli viesti, sillä ilman joutsenen ääntä en olisi tuota joutsen pariskuntaa (oletus, että olivat pari) edes nähnyt. Samalla se saa minut ajattelemaan, että muutos on joskus kipeä ja välillä hyvinkin äänekäs. Luin jostain tällä viikolla, että jos se ei sattuisi niin se ei olisi muutos. Uusille alueille menemisen kuuluukin tuntua, niinhän kasvu tekee. Jos joku on selvinnyt elämästä ilman kasvukipua käsi pystyyn! Olisiko niin, että ilman kasvukipua emme huomaa muutosta niin helposti? Matka voi olla joskus pitkä, mutta lopulta kun olemme perillä, tai ehkä vain levähdyspaikalla saattaa tuo matka tuntua hyvinkin lyhyeltä. Voi kun aina muistaisin luottaa prosessiin.

Katri

(Kirja suositus, josta myös suora lainaus: Mattila, L. & Manninen J. 2024. Teinin mieli. Gummerrus)