Aikuisen ja lapsen turva

Pieni tyttö itkee ja kurottaa käsiänsä isäänsä kohti. Mies kääntää selkänsä lapselleen ja lähtee kävelemään pois päin. Päiväkodin aikuinen kysyy vastausta odottamatta, että mikäs se noin itkettää ja lähtee avaamaan ulkoleluvaraston ovea jättäen noin 2,5- vuotiaan tytön yksin. Hetkeä aikaisemmin olen kuullut lapsen isän kysyvän neuvoa löytääkseen päiväkodin pihalle. Hän on siis mahdollisesti paikalla ensimmäistä kertaa, eikä tunne paikkoja.

En tietenkään oikeasti voi tietää kyseisen tytön ja isän tai päiväkodin tilannetta, mutta jokin tässä tuntuu pahalta. Tämä herättää jännän ajatusketjun, joka muistuttaa minua tärkeästä asiasta. Haluan mennä lohduttamaan tyttöä ja tahdon näyttää hänelle, että hänen tunteensa ovat tulleet nähdyiksi. Toivoisin voivani silittää häntä ja saada tytön tuntemaan olonsa turvalliseksi. Epäilemättä tekisin sen, jos en olisi ventovieras ohikulkija.

Tekisi mieli mennä kysymään päiväkodin aikuiselta, että huomaako hän tytön olevan surullinen. En pidä siitä, että tyttö jää yksin kaipaamaan isäänsä. Yhtä aikaa huomaan, että minussa nousee syyllisyys ja melkein häpeä. Meinaan ottaa taskustani jyrän, jota olen kantanut jo aika pitkään. Se on raskas, mutta aion nostaa sen sieltä, jotta voisin painaa tunteeni sen alle. Paitsi sitten lasken jyrän alas, koska se painaa liikaa.

Minussa heränneet tunteet ovat epämiellyttäviä ja ne saavat minut melkein muuttumaan naisesta rusinaksi. Aivan, kuin menisin myttyyn ja voimani meinaisi huveta jonnekin. Tunteeni kuvaavat tarvitsevuuttani ja valtavaa nähdyksi, sekä kuulluksi tulemisen kaipausta. Nämä ovat onneksi alueita, jotka ovat kuitenkin alkaneet saamaan jo paljon rakkautta minulta itseltäni. Mutta. Silti vielä tässä on MUTTA.

Jossain vielä huhuilee ääni, joka sanoo minun olevan yliherkkä, hysteerinen ja jotenkin suttuinen, sekä pieni. Se kuiskuttelee, että minun pitää olla reipas ja vahva. Ääni sanoo, että ei ole oikein tuntea tuollaisia tunteita ja ne tekevät minusta rusinan, joka ei ansaitse rakkautta. Ei ole oikein olla tarvitseva.

Ai, että kirvelee ja sattuu, kun annan näiden tunteiden tulla esiin. Tuntuu, että meinaan mennä lyttyyn niiden alle, kuin tomaatti, jonka päälle astuu kiukunpuuskan kokenut taapero, Pläts ja plöts, vain kuuluu jalan alta.

Lopulta annan kirvelevien, nipistelevien ja minua ravistelevien tunteiden nousta koko olemukseeni. Katson itseäni niin, kuin toivoisin päiväkodin aikuisen ja pienen tytön isän katsovan pihassa itkevää lasta. Lempeästi ja hyväksyen, sekä lohtua tuoden. Näin tunteet menettävät pikku hiljaa niiden sallimisen myötä voimaansa ja tämä saa minut tuntemaan oloni jotenkin kokonaisemmaksi.

Rukoilen kaikkia maailmankaikkeuden voimia, että opin sallimaan myös pojalleni hänen suuret tunteensa. Niin, että turvallisien rajojen kanssa tuen häntä ja saan hänen olonsa tuntumaan rakastetulta ja hyväksytyltä juuri omana itsenään.

Vanhemmuus ja ihmisyys ylipäätään ovat valtavan opettavaisia, helppoja, vaikeita ja ihania, sekä kippeitä kokemuksia. Toivon valtavasti valoa ja voimia myös päiväkodin tytön isälle, joka kulkee varmasti myös kaunista tietä oman lapsensa kanssa oppeineen ja iloineen.

Phiiis änd löööv

 

 

 

 

 

 

 

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.