Syvä ilo puhaltaa lempeitä tuulia siipien alle

”Joy is an experience of our deepest spiritual nature” -Deepak Chopra

Makean täyteläinen syvä sydämen ilo asuu kehossa. Se on tunnetta enemmän aistimus ja aivan luonnollisesti meissä. Siihen voi yhdistyä vaikkapa autenttisen liikkeen, luonnon tai ihan vain tietoisen hengittämisen kautta. Mitä enemmän olemme tutustuneet tähän aistimukseen kehossamme ja tutkineet sitä tietoisesti, sitä herkemmin se on läsnä aivan arkisissa tilanteissa, kehon ja mielen läsnäolossa, aidossa yhteydessä toiseen ihmiseen tai luontoon. Se on parhaimmillaan spontaania, se on tanssia elämän kanssa!

Miksi syvä ilo on tavoiteltavaa? Siihen et tarvitse mitään ulkoista, ainoastaan yhteyden itseesi. Näin ollen tapahtuu ympärilläsi mitä tahansa, syvä ilo on sinussa ja siihen voi virittäytyä koska tahansa. Se tekee elämästä mielekkäämpää, aistillisempaa ja kasvattaa rakkautta olemassaoloa kohtaan ilman erityistä syytä ja huolimatta niistä syistä, jotka aiheuttavat kärsimystä.

Kun täyttää tunnollisesti omia syviä tarpeitaan sekä suojaa valoaan tarvittavin rajoin, on ilolla tilaa nousta. Ilokin tarvitsee turvaa. On enemmän kuin tavallista, että viipyilemme vihassa, katkeruudessa, syyllisyydessä tai häpeässä, jos meissä on paljon sisäistä turvattomuutta. Se on hyvin inhimillistä ja kutsuu sinua lempeästi parantumisen tielle. Kun turva vahvistuu, on mahdollista muistaa kehossa hiljalleen myös korkeavärähteisempiä aistimustiloja ja vahvistaa luonnollista yhteyttä. Luonnollisella yhteydellä tarkoitan, ettet tarvitse ulkoisia yllykkeitä päästäksesi kokemaan näitä aistimustiloja.

Ilo luo tietä monen muunkin tuntemuksen nousta keholliseksi, kuten nautinnon ja kiitollisuuden. Se antaa luvan säteillä valoa sisään päin ja täyttyä. Se tarjoaa mahdollisuuden ekstaattiseen purkautumiseen.

Ja kaikki tämä tapahtuu syvällä läsnäolossa, se todella on syvyyssuuntaista.

Jotta luvan voi itselleen antaa, on täytynyt jo käsitellä omaa syyllisyyttään. Saanko antaa itselleni?

Suru ei sulje pois syvää iloa. Oletko kuullut toksisesta positiivisuudesta? Se syntyy juurikin siitä väärinkäsityksestä, että vaikeammat, varjoisammat tunteet kuten suru tai apatia olisivat ilon vastakohtia ja jotenkin poissulkevia. Päinvastoin, surujen aallokoissa saattaa kuohahtaa ilon vaahtopäät. Ja suru jopa avaa syvyyttä ilolle, niin että se laajenee aina vain ihanamman tuntuisemmin.

Mitä hankalimmissa olosuhteissa saattaa yllättäen koskettaa ilon kimalteeseen. Silloinkin kyse on täydellisen läsnäolon hetkestä, joka valjastaa pohjimmaisen totuuden; kaikki, aivan kaikki, on juuri niin kuin pitääkin, koko ajan. Me ihmiset vain lajittelemme ja menetämme kokonaiskuvan. Unohdamme mikä on tärkeää, mikä on keskeistä. Unohdumme hälyyn.

Kaikki on hyvin, sillä pohjimmiltaan vain rakkaus on totta. Ja että sinä olet rakastettu. Iloon yhdistyminen on siispä muistamista, keho nimittäin muistaa totuuden.

Joskus syvään iloon yhdistyminen pyytää heti irtipäästämistä jostakin. Esimerkiksi omien syvien tarpeiden täyttäminen voi tarkoittaa jostain sellaisesta luopumista, joka kerran oli niin tärkeää. Nämä valinnat ja niiden prosessoiminen ei ole aina helppoa, saati valinnassa pysyminen. Tarvitaan sisäistä voimaa, joskus intention asettamista aina uudelleen ja uudelleen.

Lopulta kuitenkin totaalinen irtipäästäminen ja uuden suunnan ottaminen tekee tilaa uuden auringon nousta. Ilon kultaiset säteet valtaavat horisontin ja sinä, ihan sinä itse, olet tehnyt tälle kaikelle tilaa. Ajattele miten vahvaa ja vaikuttavaa!

Myös inspiroituminen kulkee syvän ilon kanssa käsi kädessä. Ei niin, että täytyy inspiroitua ja sitten ilo saapuu, vaan antaa ilon synnyttää inspiraation. Silloin luo sydämestä käsin, oman sydämen täyttäviä juttuja. Se on täyttymyksellistä luomistyötä.

Syvä ilo on täydellisyyttä keskeneräisyyden keskellä. Ei, syvä ilo on vahvistus ja todistus keskeneräisen täydellisyydestä. Olemmehan jatkuvassa kaaoksessa, mikään ei pysy paikallaan muuttumattomana. Kaikki elämä elää, niin mikro- kuin makromaailmassakin. Ilo leikittelee tuon kaiken kanssa, ihanan hyväksyvästi, ymmärtäen suuremman järjestyksen. Huolettomuus. Ja kuitenkin ilo on parhaimmillaan maadoittunutta, hyvin juurtuneena kehossa, tarkkaillen sisäisien ja ulkoisien universumien näytelmää, uteliaisuus suupieltä nostaen.

Ilossa elämä ei ole sekään pelkkää laalaalandia, mutta taatusti värikkäämpää, hippusen ironisella vivahteella kuorrutettua mielihyvää, joka puhaltaa lempeitä tuulia siipien alle.