Raukea ja villi, paradoksaali itsessään; kokonainen nainen

Kun teet valinnan, kun olet valmis sanomaan kyllä itselle, kyllä elämälle ja se tahto nousee syvyyksistäsi saakka, lähtee elämä sinua kuljettamaan. Valinta syntyy monesti hetkessä, jossa aivan kaikki on itsestä annettu pois. Olet kannatellut, olet kantanut. Olet omilla voimillasi siirtänyt vuoria ja jokaisen olemuksesi senttimetrin uhrannut, jotta elämä vihdoin olisi hyvin. Elänyt pinnalla, sielusi syvyyttä janoten. Ottanut omaksesi ajatuksen, että ei tämä kummemmaksi muutu, sillä siinä pienessä kehässä ei pitkälle näe. Siinä kehässä, mihin meidät asetetaan jo hyvin varhain. Kerrotaan; tämä olet sinä. Mutta nyt kerron sinulle, että sinä olet paljon muutakin.

Olet soiden laulu, helisevät pisarat, valopallot lehtien kärjillä sateen jälkeen.
Viehkeä ja monimutkainen, raukea kuin maisema aamukasteessa,
herkkä ja kutsuva, avoin ja kevyt.
Täyteläisyyttä ja tyhjyyttä,
olet paradoksaalinen,
olet kuin yötön yö.
Toisaalta intensiivinen,
voimakas, raju ja kiihkeä.
Syvä ja hallitsematon kuin valtameri.
Yltäkylläinen, vauhko, hurja ja kuriton
kuin luonto. Sinä olet luonto. Olet järisevä tanner,
vuolaat putoukset, mehevä maa ja rehevä metsä. Ennustamaton,
selittämätön, tuntematon, odottamaton, luonnonvoima itsessään. Elämää ja
kuolemaa, kukoistusta ja kaunista hiipuvaa, uuteen kukkaan puhkeavaa, ikuista
elämän liikettä. Käsittämätön, järjenvastainen, ristiriitainen, epätodellinen ja silti niin oikein,
pelkkää pyhää, eheyttävää, kaiken ympärillään integroivaa olemassaoloa, elävän elämän edellytys.

Hän ei pienennä itseään enää koskaan. Ei hän, joka on yhteydessä totuuteen. Sillä totuus on kuin roihuava tuli – olemuksessaan kiehtova, villi, ehdoton, se ottaa huomion. Itse elämä. Tulen tanssi, sellainen sinä olet.

Luonto ihmisessä herää eloon, hän kasvaa luontoon kiinni. Eivät he koskaan erillisiä olleetkaan, vain pimeä unohduksen verho oli laskeutunut neidon kasvoille. Siksi, että hän voisi nähdä unta loppumattomasta yöstä, jossa vastaukset piilevät. Vain kuun valo johdattaa tietä tuolla sisäisyyksien varjomailla. Matkan päätyttyä hän oivaltaa itsensä. Vasta sitten hän ymmärtää, kuka hän ei ole, ja se mitä hän on huutaa nyt kirkkaampana kuin koskaan. Raivo saa hänet nousemaan takaisin omaan arvoonsa, palavan nuoleva viha siitä, että hän unohti, elämä unohti, koko maailmankaikkeus unohti, mikä arvo on yhden ihmisen, yhden sielun totuudella. Ei se raivo kohdistu keneenkään, sillä syyllisyys on jo sulanut valoon. Se on nyt täysin omaksi polttoaineeksi käytettävää, se nostaa totuuden esiin ja ei enää koskaan päästä sitä vajoamaan. Juuri se on tuon vaelluksen tarkoitus. Tulla kokonaiseksi, olla se valtava, kaunis, ja niin raaka, niin alkuperäinen kuin juurissaan voi olla ja virtauttaa sitä täyttymystä itsensä kautta maailmaan.

Ei ole olemassa enää erillisyyttä hänen sisällään. Hän on kokonainen.