Rakkaus – universumini peilikuva

Rakkaus universumini peilikuva

Kesä on tullut, mistä näen sen? En vain näe, vaan myös tunnen sen. Joka puolella on vihreää. Vihreä väri on sydämen väri. Sitä on joka puolella kaikissa sen eri sävyissä, se soi tuulessa ja tuoksuu ilmassa. Voin elää ja hengittää vihreää ja sen vehreyttä. Ymmärrän uudella tavalla kesän syvän ja parantavan voiman. Olen aina rakastanut luontoa, mutta nyt tunnen syvemmin kuin koskaan, kuinka se rakastaa minua takaisin. Se tarjoaa pehmeän sylinsä, johon voin täysin antautua ja heittäytyä parantumaan, tulla rakastetuksi täysin sellaisena kuin olen. Sen mättäät, heinikot, vedet ja syli kutsuu luokseen. Huomaan että luontokin on peili minulle, senkin rakkaus kertoo minulle siitä, kuinka rakastan itseäni. Olemme yhtä kaikki. Minä, sinä, luonto, kaikkeus. Kun sydän on auki, voimme tuntea vapaasti rakkautta ja yhteyttä kaikkeen, ja voimme peilata omaa rakkauttamme jokaisesta heijastavasta pinnasta, niin järvestä kuin toisesta ihmisestäkin, mutta ensin se tulee pystyä kokemaan itsessä. Löytää kerrosten alta se aarre, jota olemme tarkoin suojanneet ja varjelleet pelolla, pelosta kokea kipua, mutta lopulta ymmärtäen, että rakkaus on aina läsnä kun vain valitsemme sen ja uskomme siihen. Pelon kanssa oppii elämään, eikä se ole enää kuin viesti ja tunne muiden joukossa, ei valtias universumissamme.

Pelon peilikuva ja roolileikki

Miksi kuitenkin peilaamme itseämme niin pitkään pelon peilikuvan kautta? Omassa tarinassani pelko on juurtunut syvään jo lapsuudessa. Turvattomuus, useat kokemukset lapsena yksin vietetyistä öistä vailla tietoa missä vanhemmat ovat, alkoholin varjo koristamassa kotini seiniä, kuulluksi tulemattomuus ja vaille jääminen jättivät jälkensä ja loivat sitkeitä uskomuksia ja tarinoita, joita mieli piti yllä, joista traumakeho on pitänyt mustasukkaisesti kiinni, päästämättä otettaan irti. Kerta toisen jälkeen pelon peilikuva on näyttänyt kasvonsa pukeutuen erilaisiin asuihin ja naamioihin. Rakastin omaa naamioleikkiäni, kun en osannut muuta. Leikin omilla ja muiden tunteilla, leikin omalla sekä muiden ihmisten elämällä, koska olin sisältä särjetty lapsi, joka oli tarinassani aina pääroolissa. En osannut irrottaa roolihahmostani, koska se oli minulle niin rakas ja tuttu. Roolileikkini ja näytelmäni muut näyttelijät osasivat myös oman roolinsa ja vuorosanansa hyvin, tiesimme näytelmän juonen ja vuorosanat, kukin hyvin ja hartaasti opeteltuina. Tarinan itkuisen lopun, jossa prinsessa ja prinssi eivät eläneetkään yhdessä elämänsä loppuun asti. Kiintymyssuhdemallit, kipeät vanhat kokemukset, hylätyksi tulemisen pelko ja arvottomuuden kokemus oli kirjoitettu vuorosanoihin riippumatta, millaista näytelmää kulloinkin lavalla esitettiin. Missä oli rakkaus? Rakkaus oli kyllä läsnä sydämessä, mutta sen vuorosanat jäivät muiden kova äänisempien mekastajien alle. Niin katsojat ja kuin näyttelijät väsyivät ainaiseen näytelmään, jonka vaiheet olivat dramaattisia, eikä hyvä koskaan voittanut. Päähenkilöä ei voi oman elämän teatterissa vaihtaa, mutta vuorosanat ja se minkälaista näytelmää haluaa näytellä, siihen voi vaikuttaa.

Kuinka valita rakkaus pelon sijaan?

Ei kai koskaan ole ollut kyse siitä, etteikö jokainen meistä haluaisi valita ennemmin rakkauden kuin pelon. Valita ilon ennen kärsimystä, mutta mitä jos vain ei osaa, vaikka kuinka yrittää? Mikä on rakkauden valitsemisen esteenä? En voi kuin kirjoittaa omasta kokemuksestani, koska sen voin kertoa omaksi totuudekseni tai siksi sen osaksi, jonka tänään jo tiedostan. Rakkauden valitsemisessa voi olla monia esteitä ja uskomuksia itsestä, jotka heijastuvat tiedostamattomana omassa käytöksessämme, asenteissamme ja ajatuksissa liittyen etenkin muihin ympärillämme oleviin ihmisiin. Kuitenkin jokainen syytös, ajatus, asenne ja tunne kertoo meistä itsestämme. Kun katsomme itsemme ulkopuolelle, näemme itsemme muissa. Koitamme muuttaa toista, toisen ihmisen vuorosanoja, tapaa elää ja olla. Mitä enemmän toinen ihminen ärsyttää, sitä tarkemmin meidän pitäisi kääntyä sisäänpäin kysymään, mikä minua painaa, mikä on rakkauteni tiellä. Ennen kuin opimme kääntämään katseemme aina ensin itseemme, kohtamaan vaikeimmatkin tunteet ja oppimaan niistä, meillä on esteitä rakkauden tiellä. Jos emme voi hyväksyä itseämme, jokaista tunnetta sekä kipua, joka meistä itsestä esiin nousee, emme voi olla myötätuntoisia ja rakastavia itseämme kohtaan. Projisoimalla kipeät kohtamme toiseen ja syyttäen toista omasta kivustamme vältämme kohtaamasta itseämme. Silloin myöskään emme voi rakastaa toista ilman ehtoja, sillä emme kohtaa häntä hyväksyen juuri sellaisena kuin hän on. Pelko kivusta ja kipeistä tunteista, on esteenä rakkauden valitsemiselle. Minulla se on ainakin ollut juuri niin.

Olen saanut kohdata vahvoja peilejä elämässäni. Armottomia ja periksiantamattomia ihmisiä, jotka ovat pakottaneet katsomaan itseen. Ei ole ollut muuta mahdollisuutta, kuin kääntyä katsomaan omaa kuvaa ja kysyä, kuka todella puhuu ja kenelle? Omat kaavat ja sitä kautta kivut on pakotettu kohtaamaan yksi kerrallaan, joskus useita kerrallaan. Olen rimpuillut ja hakenut turvallista paikkaa ulkopuoleltani, jossa saisin purkaa tuntojani, mutta sekin on ollut pakenemista. On pitänyt ymmärtää, että ennen kuin oma syli on se ainoa turvapaikka, ei sitä voi olla tarjolla missään muuallakaan. Hetken kyllä, mutta se ei tuo muutosta, se ei vie pois kipua, se on vain hetken laastari, joka tuntuu hyvälle, mutta haava sen alla on edelleen olemassa. Rakkauden valitseminen on siis pelon kohtaamista, sille antautumista ja hyväksymistä, niiden asioiden ja tapahtumien osalta, jotka ne ovat alun perin aiheuttaneet. Yleensä näitä ovat kipeät kokemukset lapsuudessa, joita emme ole osanneet käsitellä silloin, kun emme ole osanneet ja uskaltaneet kokea sekä nimetä kipeitä tunteitamme. Tunteet, joita erilaiset tapahtumat ovat herättäneet, joista ei ole ollut kykyä puhua tai pitää puoliamme. Emme ole osanneet tukea ja kannatella itseämme, tulevat nyt luoksemme aikuisuudessa yhä uudestaan.

Rakkauden valitseminen onkin lopulta vastuun ottamista itsensä rohkeasta ja rehellisestä kohtaamisesta, sekä kaiken tapahtuneen hyväksymistä. Se on itsensä hyväksymistä ja kuuntelemista, omien tunteiden tunnistamista ja kannattelemista yli kaikista vaikeimmissakin hetkissä. Se on ottaa itsensä rakastavaan syliin kerta toisen jälkeen, ja loputonta anteeksi antamista itselle, mutta myös vastuuta muuttaa omaa toimintaa, jota ohjaa lopulta vain se rakkaus, joka meissä kaikissa asuu. Kaikki tunteet, myös pelko on sallittuja, ne ovat osa meitä, mutta pelkokin on vain yksi tunne muiden joukossa. Rakkaus ei ole tunne, se olemme me itse.

Kun vihdoin oppii olla syyttämättä muita omasta kivusta, kun vihdoin uskaltaa kohdata kaiken itsessä, kun vihdoin uskaltaa hyväksyä ja rakastaa itseään ehdoitta, sitä voi peilata kaikesta ympärillä olevasta yltäkylläisesti. Koko universumi on peili minusta itsestä, minä voin valita mitä näen ympärilläni. Näenkö vihreyttä, kauneutta, valoa, lempeyttä vai näenkö jotain muuta. Valinta ei kuitenkaan ole kytikin, josta vain jotain kaunista käännetään päälle, vaan se on sitoumus ja tie, joka voi olla mutkainenkin, mutta se vie lopulta meitä kaikkia samaan suuntaan, jos vain niin itse valitsemme. Jokaisen polku on erilainen, mutta tärkeintä on valita oma polku, oma tie, valita itsensä, ketä rakastamalla on rakkaus olemassa tässä ja nyt, aina. On aika hypätä rakkauden syliin, on aika antaa luonnon ja sen voiman helliä, on aika pitää itseä hellässä syleilyssä ja rakastaa!

Ihania onnen täyteisiä hetkiä kesääsi <3

 

 

Photo: <a href=’https://www.freepik.com/photos/tree’>Tree photo created by karlyukav – www.freepik.com</a>

Lisää kirjoittajalta Elina: Kasvan kokoNaiseksi

Rakkaus – universumini peilikuva

Rakkaus – universumini peilikuva Kesä on tullut, mistä näen sen? En vain...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.