Turvattomuuden luoma pärjäämisen pakko

Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa aikuinen on arvaamaton, laiminlyövä tai emotionaalisesti poissaoleva, lapsen perusturvallisuuden tunne järkkyy. Tällöin lapsi ei voi tukeutua vanhempaan hädän hetkellä. Selvitäkseen tilanteesta lapsi joutuu usein ottamaan itselleen aikuisen roolin ja kantamaan vastuuta, joka ei hänelle kuuluisi. Hän oppii piilottamaan omat tarpeensa, pelkonsa ja heikkoutensa, koska niille ei ole tilaa tai niiden näyttäminen tuntuu vaaralliselta. Tämä synnyttää näennäistä vahvuutta ja pärjäämisen pakkoa, joka on todellisuudessa selviytymismekanismi. Lapsi oppii luottamaan vain itseensä ja tulkitsee ympäristöään jatkuvasti varuillaan ollen.

Vahvuuden vankina aikuisuudessa

Tietämättään ja usein tahtomattaan vanhempi siis sairastuttaa lapsen tällaiseen ylikorostuneeseen vahvuuteen. Ulospäin lapsi saattaa vaikuttaa helpolta, itsenäiseltä ja reippaalta, minkä vuoksi ongelma jää herkästi huomaamatta. Toisaalta hän voi näyttää aluksi tunteitaan ja koittaa vastustaa huomioitta jättämistä, mutta kun hän huomaa ettei tarpeisiin vasta. Hän lopulta sopeutuu tilanteeseen ja peitää vahvoja tunteitaan.

Lapsi ei kuitenkaan ole vahva omasta tahdostaan vaan siksi, että hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän oppii kantamaan muidenkin taakkoja ja sivuuttamaan omat tunteensa. Lapsen mieli alkaa uskoa, että häntä rakastetaan ja hänet hyväksytään vain silloin, kun hän suorittaa, auttaa tai on vaivaton. Hän oppii lukemaan aikuisten pienimpiäkin eleitä ja mukautumaan niihin välttääkseen konfliktit tai hylkäämisen. Tämä jatkuva muiden tunteiden skannaaminen kuluttaa valtavasti lapsen psyykkisiä voimavaroja ja estää häntä tutustumasta omiin aitoihin tunteisiinsa ja rajoihinsa.

Tämä asetelma seuraa usein mukana aikuisuuteen asti, jolloin se voi ilmetä vaikeutena vastaanottaa apua, uupumuksena, läheisriippuvuutena tai vaikeutena luottaa muihin ihmisiin. Aikuisena tällainen ihminen saattaa kokea syvää syyllisyyttä levätessään ja tuntea vetoa ihmissuhteisiin, joissa hän joutuu jälleen pelastajan tai vastuunkantajan rooliin. Hän saattaa vaatia itseltään täydellisyyttä, koska virheiden tekeminen tuntuu yhä hengenvaaralliselta. On tärkeää ymmärtää, että tällaisen vahvuuden takana on aina särkynyt turvallisuuden tunne, joka vaatii tulla nähdyksi ja kohdatuksi.

Matka kohti toipumista

Kun lapsuuden selviytymiskeinot alkavat aikuisuudessa kuormittaa, on aika aloittaa matka kohti toipumista. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että menneisyyden tapahtumat eivät olleet lapsen syytä. Ensimmäinen askel eteenpäin onkin syvän itsemyötätunnon harjoitteleminen. Se tarkoittaa sitä, että lakkaa vaatimasta itseltään jatkuvaa venymistä ja antaa itselleen luvan tuntea kaikki ne tunteet, jotka lapsena piti lukita sisäänsä. Suru menetetystä, turvallisesta lapsuudesta ja viha koetusta vääryydestä saavat vihdoin tulla näkyviksi. Vasta kun nämä tunteet kohdataan, niistä voi alkaa päästää irti.

Omien rajojen uudelleen opettelu

Käytännön elämässä eteenpäin jatkaminen vaatii usein omien rajojen uudelleen opettelua. Lapsena opittu muiden miellyttäminen ja ylivastuullisuus on purettava tietoisesti. Se tarkoittaa kieltäytymistä muiden taakkoja kantamisesta ja avun pyytämistä silloin, kun omat voimat eivät riitä. Avun vastaanottaminen saattaa aluksi tuntua pelottavalta tai jopa väärältä, sillä se vaatii luottamusta toiseen ihmiseen. Siksi on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka kunnioittavat rajoja ja osoittavat välittämistä ilman vaatimuksia. Monille ammattilaisen, kuten traumaterapeutin, tai kehollisen valmentajan tuki on korvaamatonta tässä prosessissa, sillä turvattomuuden jättämät jäljet istuvat syvällä hermostossa. Toipuminen on hidasta, mutta jokainen hetki, jona valitset oman hyvinvointisi suorittamisen sijaan, vie sinua kohti vapaampaa elämää

Toipuminen alkaa siitä, että ihminen antaa itselleen luvan olla vihdoinkin pieni, hauras ja tarvitseva.

Ystävyydellä Anita