Jumalatarkin kompastelee

Tässä ajassa puhutaan paljon feminiinisyydestä, siitä että nainen on voimassaan. Vahva nainen. Jumalatar. Kuningatar. Mitä se tarkoittaa?
Tuo nainen on kokonaisuus, josta ei ole kielletty mitään osaa.

On helppoa ihannoida vahvaa naista, joka osaa olla oikeissa paikoissa joko kova tai hento.
Joka vetää omat rajansa, ei anna kenenkään talloa itseään, mutta antautuu ja näyttää herkkyytensä kun aika on.

Mutta jumalattaruudessa on toinenkin puoli. Se, joka nostaa päätään, kun ensin on tanssinut liekit silmissä loimuten ja vannonut, ettei enää
anna yhdenkään ihmisen tai yhdenkään haavan sammuttaa sitä paloa, joka sisällä roihuaa. Kun on vannonut, että rakastaa ja hyväksyy itsensä kaikkineen.

Ja sitten tuleekin hetki, kun tuo jumalatar lähettää kaksi..kolme…neljä sydäntäsärkevää tekstiviestiä aamuneljältä sille, joka edelleen pitää hänen sydäntään käsissään kaikista loitsuista, voimaantumisista ja itsetutkiskeluista huolimatta.

Tuo jumalatar, joka menee itsevarmuutta ja ideoita pullollaan palaveriin, jossa kaikki loistokkaat ajatukset torpataankin. Joka katselee ihaillen itseään peilistä ennen deittejä vain tullakseen takaisin katsomaan onko siellä jotakin vialla, jotakin, jota hän ei osaa nähdä. Joka on zen vain siihen saakka, kun viettää viikonlopun kuunnellen sukulaisten kummasteluja omista valinnoista.

Jumalatar, joka on epävarma, kompastelee, takeltelee ja jonka epävarmuudet eivät ole sillä tavalla kauniin epätäydellisiä, vaan ovat oikeasti vain sotku.
Sekin on jumalattaruutta. Nopeasti voimaantuminen voi kääntyä itseään vastaan, jos alkaa inhota epävarmuuksiaan, peitellä haavojaan. Jos ei ota niitä osaksi tarinaansa ymmärryksellä.

Jumalattaruus ei ole täydellisyyttä. Ei edes täydellisen epätäydellistä. Se on kokonaisuus, joka muodostuu kaikesta siitä, joka olet. Sotkuineen päivineen.