Ei mulle tartte keittää
Tätäkö elämä on?
Väsymystä aamulla
päivällä
illalla.
Huolia jatkuvana ajatuksenvirtana yöllä, kun pitäisi nukkua.
Nukkua ja kerätä voimia, että huomenna voi taas suorittaa.
Suorittaa ja olla kunnon ihminen.
”Ei mulle tartte keittää”
”Pakkohan se on tehdä, kun ei näitä kukaan muukaan tee”
”Kyllä muutkin jaksaa”
”Haudassa ehtii levätä”, ja
”Ei tarvi auttaa”.
Kunnon ihminen.
Samaan aikaan haluaisi riuhtaista itsensä irti sumusta, näyttää vaatimuksille keskisormea, katsoa romahtaako maailma oikeasti, jos tekee niin kuin itse neuvoo ystäviään.
Nukkuisi päiväunet, pitäisi kädet tiiviisti pöydän alla ja katseen lattiassa, kun vapaaehtoisia kysytään.
Joisi kahvinsa kuumana. Tarjoaisi välillä Saarioisten äitien tekemää ruokaa.
Varaisi hotelliyön. Menisi ihan yksin. Makaisi koko illan sängyssä ja katsoisi putkeen 10 jaksoa Emily in Parisia.
Mutta eihän kunnon ihmiset tee niin.
Eihän?
Vai voisiko olla niin,
että juuri tuo opittu ajatus pitää meitä kiinni elämässä,
jossa annamme itsestämme yhä enemmän?
Elämässä, jossa arvomme mitataan sillä, kuinka paljon jaksamme venyä,
kuinka vähän tarvitsemme,
ja kuinka hyvin kestämme itsemme sivuuttamisen.
Jos kohtelisimme itseämme sillä samalla lempeydellä,
jota annamme muille, mitä sanoisimme itsellemme?
Juuri tänään, juuri tässä,
juuri nyt?
Tuo lause voi olla alku muutokselle.
Elämälle, jossa hymy valtaa kasvot ja tunnemme oikeasti olevamme elossa.
Lempeydellä, Heli
~~~
Lisää ajatuksiani löydät Instagramista tililtäni @mielipaikka_terapia, tervetuloa!
