Kadotetulle neidolleni

Millaista on keskipäivän valo? Se on kirkasta ja kaiken läpivalaisevaa, jopa armotonta. Aamun hellät ensisäteet ovat poissa, toisaalta iltapäivällä usein taivaalle lipuvat pilvet eivät ole vielä saapuneet. Keskipäivän valossa kaikki on hetken selkeää, tiedän mistä olen tullut ja minne olen menossa. Mutta nyt on vain tämä räjähtävän kirkas hetki. Minun hetkeni keskipäivän valossa, elämän kirkkaassa keskipäivässä.

Jos joku olisi sanonut parikymppiselle itselleni, että myöhemmin tulen tekemään töitä myös naisten kuukautishyvinvoinnin parissa ja julistamaan syklisyyden ilosanomaa, olisin nauranut ääneen. Tuohon aikaan kuukautiset olivat elämässäni pelkkä kuriositeetti, ja jos ihan tarkkoja ollaan, varsinaisia kuukautisia minulla ei tuolloin ollutkaan. Luontainen kiertoni oli pysäytetty samalla tavalla kuin monella kanssasiskolla, hormonivalmisteiden avulla. Tulin tietoiseksi kuukierrostani vasta paljon myöhemmin, kun halusin tulla raskaaksi. Yhtäkkiä vuosia täysin turhana pitämästäni asiasta tuli tärkeä, ja minua alkoi kiinnostaa, milloin kierrossani olisi ovulaation hetki.

Ensimmäisen lapsen jälkeen en halunnut palata pillereihin, koska tiesin haluavani suhteellisen pian tulla raskaaksi toisen kerran. Toisen lapsen saaminen taas oli minulle niin valtava henkilökohtainen transformaatio, etten kerta kaikkiaan pystynyt enää edes harkitsemaan kehooni keinotekoisia hormoneja. En siitäkään huolimatta, että kärsin vuosia ajoittain koviksi yltyvistä kuukautiskivuista ja runsaista vuodoista. Niinpä olen viettänyt valtaosan aikuiselämästäni ilman synteettisiä hormoneja, vaikka ehdinkin käyttämään niitä nuoruuteni parhaat vuodet, yli kymmenen vuotta.

Usein huomaan kuitenkin pohtivani, miten elämäni olisi mennyt, jos gynekologi ei olisi kirjoittanut nuorelle tytölle reseptiä pillereihin?

Kuusyklini oli kaikkea muuta kuin tasaantunut siinä vaiheessa, kun aloitin hormonaalisen ehkäisyn. Olen ymmärtänyt, että yhä edelleen nuorille suositellaan pillereitä, jotta kierto saadaan tasaantumaan, tai ihon kautta ulos puskeva hormoniryöppy rauhoittumaan. Samalla kuitenkin unohdetaan, että säännöllisen kierron saavuttaminen voi ottaa vuosia, ja se on täysin luonnollista. Toisaalta hormonaalinen ehkäisy ei sinällään tasaa kiertoa, se vain sammuttaa alkaneen, haparoivan syklin alkuunsa.

Jälkikäteen en osaa sanoa, mitkä asiat olivat pillereiden aikaansaannosta, mitkä nuoruuteen kuuluvaa kuohahtelua. Muistan kuitenkin, että alkuvaiheessa pillerit aiheuttivat minulle jonkinlaista painonnousua, ja väitän, että yli kaksikymppisenä koetut, valtavat tunteiden kuohahtelut laidasta toiseen johtuivat ainakin osittain niistä. Toisaalta elin erinäisiä ajanjaksoja, jolloin olin hukassa ja holtiton. Voi hyvin olla, että pillerit myös pelastivat minut esimerkiksi yllätysraskaudelta, joka olisi vienyt elämääni aivan toiseen suuntaan.

Tunnen silti surua ajatellessani, että niin monta vuotta kului, ennen kuin sain tuntea syklisen luontoni. Olen surrut sitä nuorta neitoa, joka ei saanut tutustua kehoonsa rauhassa, ja jonka kuusykli tasaantui vasta pitkälti yli kolmekymppisenä äitinä.

Millaista olisikaan ollut oppia jo nuorena, miten oma kierto synkronoituu taivaalla kulkevan kuun kanssa? Miten tietyssä vaiheessa kiertoa on täynnä energiaa, ja toisessa pikkuasiatkin harmittavat? Miten kuukautisten aikaan on hyvä levätä, ja miten ihanaa on nauttia ovulaation ajasta, kuusyklin kesästä? Miten luonnollista ja normaalia on vuotaa kerran kuussa, ja miten kohtutyöskentelyllä voi helpottaa mahdollisia oireita? Miten on olemassa luonnollisempia vaihtoehtoja ehkäisyyn, elämään, naisena olemiseen?

Tai millaisen valinnan olisin tehnyt, jos joku olisi kertonut edes sen, ettei kuukiertoni ole turha?!

Keskipäivän valossa näen tämänkin asian – kadotetun neitoni –  kirkkaasti, ja se tekee välillä kipeää. Toisinaan haluaisin elää toisen elämän, jossa valintani olisivat alusta asti tietoisia ja luonnollisia. Haluaisin kokea elämäni uudelleen, mutta tällä kertaa mahdollisimman raakana, sellaisena kuin se tulee. Haluaisin oppia luottamaan kehooni paljon aiemmin. Samalla olen kiitollinen, että luotan siihen nyt. Se valmistaa minua uuteen, suuremman syklin vaiheeseen, johon olen vähitellen ja hitaasti kuten kuuluukin, astumassa. Ja varmasti on niinkin, että ilman tätä elämää, jonka olen elänyt juuri näin, en olisi nyt tässä. En tietäisi mitä tiedän, enkä ehkä eläisi syklistä luontoani kunnioittaen.

En vielä tiedä, mitä lähestyvä transformaatio voimavuosiin tulee tarkoittamaan kohdallani. En voi tietää, millaisia haasteita se eteeni tuo. Voi olla, että hädän hetkellä kurkotan lääketieteen puoleen, jotta saan kehoni aallokon tasaantumaan. Mutta jos niin käy, tällä kertaa voin tehdä valinnan tietoisesta paikasta käsin.

Valoa,

Katja