Jos elät miellyttääksesi muita, kaikki tulevat rakastamaan sinua, paitsi sinä itse – Paulo Coelho –
Beige. Vaalean ruskehtava, se minä olin. En pompannut kenenkään silmille, en häirinnyt millään tavalla. Pysyin taustalla hillittynä ja annoin muiden loistaa. En koskaan kilpaillut valokeilasta. Olin neutraali, ja sillä tavoin hyvin yhteensopiva värikylläisten kanssa. Tietämättäni tuin ja vahvistin niiden olemassaoloa. Vedin puoleeni juuri heitä, jotka veivät tilaa uuvuttavuuteen saakka. Luulin olevani vääränlainen, ja hyväksynnän hakemisesta tulikin toinen kokopäivätyö. Yritin muuttaa itseäni ja miellyttää, olla se oikeanlainen. Yritin omalla jatkuvalla huolestuneisuudellani varmistella, että asiat järjestyisivät. Miten ihmeessä kuvittelin, että minulla olisi sellaiset taikavoimat tässä maailmankaikkeudessa? Elin varautuen koko ajan pahimpaan, kunnes voimani pikkuhiljaa hupenivat enkä tiennyt enää itsekään kuka olin, mitä halusin. Uuvuin, elin pitkään sumussa elämääni suorittaen. Sain paljon aikaan, mutta sisälläni tyhjyys kasvoi kasvamistaan. Elämästä oli kadonnut väri, merkityksellisyys. Päädyin pohtimaan oliko niitä koskaan ollutkaan.
Matka kohti itseäni alkoi. Huomasin, että beigenäkin minussa on paljon sävyjä ja voimaa. Voin olla loputon hiekanruskeus Saharan kuivalla aavikolla, viilentävä bambumaja keitaalla, Pariisin Montmartren idyllisessä katukahvilassa iltapäivän auringossa nautittu latte, tai modernisti harmaan kanssa yhdistetty muodikas greige vinyylilankku huvilan lattiassa. Ihanaa – ja pelottavaa. Mitä tapahtuu, jos en olekaan väritön ja mauton, jos en katoakaan taustaani? Hyväksytäänkö minut kokonaisena omana itsenäni? Uskallanko olla, sanoa, kirjoittaa niin kuin haluan? Mitä minusta ajatellaan?
Pikkuhiljaa uskalsin. Lakkasin jatkuvasti pienentämästä itseäni. Aloin ymmärtää olevani yhtä arvokas kuin muutkin – ne, jotka säteilevät voimalla ympäristöönsä. En enää halunnut supistaa itseäni muiden odotuksia vastaavaksi. Missä määrin meillä edes on valtaa odottaa keneltäkään mitään? Havaitsin, että joskus ylitsepääsemättömät odotukset olivat oman pääni sisällä kasvanutta pelkoa. Ymmärsin eläneeni koko elämäni kiireessä, sisäisessä rauhattomuudessa. Tein aina paljon, nopeasti ja tehokkaasti alta pois ja heti kohti seuraavaa. Mitä seuraavaa? Mihin minulla oli niin kova kiire? Seuraavaan suoritettavaan asiaan, huomasin. Mikä palkinto tai päämäärä oli odottamassa kaikkien niiden suoritusten jälkeen? Kertyikö niistä elämän plussapisteitä? Suoritusjonon päässä näkyy kuitenkin elämän loppuminen, kuolema. Ymmärsin, että merkityksellisyys piileskelee matkassa, prosessissa – ei päämäärässä.
Beige. Vaalean ruskehtava, se minä olen. Olen matkalla kohti aitoa itseäni. Tänä päivänä uskallan olla myös vahvan purppuranpunainen, loistavan auringonkeltainen sekä herkän vaaleanpunainen. Kaikkea niitä ja paljon muuta. Kaikki yhtä arvokkaita.
Lisää ajatuksiani Instagramissa @sun.askeleita
