Rahaa, rahaa, rahaa!
Kirjoitan taas tästä aiheesta ja oikeastaan aion tehdä sitä niin paljon, että ainakaan ei enää hävetä. Ei ainakaan niin kovasti. Kirjoitan tästä uudestaan ja uudestaan, jotta aihe menettäisi voimansa. Ennen kuin menen itse asiaan, haluan kuitenkin kertoa olevani todella onnellinen. Näin koen nyt itse asiassa suurimman osan aikaa yleensäkin. Minulla on pieni, mutta super ihana koti. Elämääni on tullut hyvältä tuntuvia inspiroivia ihmisiä, olen alkanut taas tanssia yksin kotonani, kirjoitan paljon, maalaan kun siltä tuntuu ja nauran usein ääneen, sekä nautin ulkona kävelystä.Näin viime yönä unta ihmisestä, joka otti minut kainaloonsa ja piti pitkään lähellään niin, että aloin kehrätä kuin kissanpentu. Aamulla herätessäni tunsin oloni levänneeksi ja riittävästi halatuksi. Rakastan läheisyyttä ja sain sitä unityypiltä ihanasti varastoon. Miksi ei näinkin. Unelmani ovat myös heränneet taas eloon ja uskon niihin. Vielä jonain päivänä perustan toiminimen tai ehkä yrityksen. Mikä sitten onkaan oikea tapa toteuttaa ajatukseni, se vielä selviää. Ehkä löydän visiooni kumppanin, jonkun jolla on samankaltaisia ideoita.Sisälläni kasvaa baby ja se tuntuu maailman hienoimmalta asialta. Jokainen potku tuntuu onnenpotkulta. Siellä hän on ja voi hyvin. Raskauspahoinvointini on helpottanut, vihdoin. Pian synnytän ja tapaan babyni ensimmäistä kertaa. Minulla on siis todella monta syytä olla onnellinen ja fiilistellä elämää. Sitä myös teen ja paljon.
Näissä perustunnelmissani lähdin siis tänään ulos ja siitä rakennankin aasinsillan häpeään. Nautin raikkaasta ulkoilmasta ja siitä, että raskauspahoinvointini oli helpottanut. Kävelin pankkiautomaatille ja sieltähän se pamahti suoraan vasten kasvojani. Se osa todellisuutta, jota en olisi halunnut nähdä. Se, jota en halunnut myöskään kenenkään muunkaan elämästäni näkevän. En vaikka olin harjoitellut tähän asiaan liittyvää hyväksymistä jo kovasti.
Tämän kuukauden saldo oli menoihin nähden vieläkin niin pieni, että en kerrassaan tiedä miten hoitaa tämän ja maksamatta olevia edellisen kuukauden maksuja. Tiesin sen olevan haastavaa jo etukäteen, mutta luulin tilanteen olevan hieman valoisampi. Viime kuukauden poikkeustilanne niin sanotusti räjäytti pankin tai ainakin oman pankkitilini siellä ja jätti jo muutenkin raskausajan pahoinvoinnista seuranneen epävakaaseen tilanteeseeni valtameren kokoisen reiän. Tai ainakin Kallaveden kokoisen aukon, jos nyt ihan tarkkoja ollaan.
Ensimmäinen tunne oli se, että hävettää. Toinen tunne oli se, että eikä hävetä. Kolmas oli se, että hävettää kuitenkin. Neljäs tunne oli se, että minun on möyhittävä ja kieriskeltävä tämä tunne niin puhki, että häpeäminen alkaa riittää. Olen saanut tästä tunteesta tarpeekseni huolimatta siitä, että kenessä on rahatilanteeni vika. Tai siis tietenkin se on minussa itsessäni, koska ihan omilla käsilläni olen elämäni rakentanut.
Olen onnistunut hienosti monessa asiassa, mutta tämä on ollut aina heikoin kohtani. Raha siis. Tajutessani taas tilanteeni, johon olin yrittänyt suhtautua optimistisesti, olisin halunnut juosta ja kiivetä korkealle puuhun. Siellä olisin voinut kiljua ääneen turhautumistani ja asian toistuvuuden herättämää kiukkuani. Koin kuitenkin parhaaksi säästää kohdussa lepäilevän babyni kuuloa ja ohikulkijoiden korvia. Tämä ei ollut heidän vikansa.
Silti minua suututti, harmitti ja kyllästytti. Olin jo niin tottunut tähän, mutta en halunnut olla. En tahtonut tämän olevan elämäntapani, jatkuva taloudellisesti juuri ja juuri selviäminen. Oloni tuntui kiihtyneeltä ja kehoni alkoi nopeuttaa kierroksiaan. Vähän samaan tyyliin kuin olisin juonut viisi kuppia kahvia liikaa.
En halunnut mennä ruokakauppaan ja jättää puolia ostoksia listalta pois. En halunnut ottaa ihania vauvanvaatteita ja muita tarvikkeita lahjoituksena vastaan jos en voinut ostaa edes suklaata ihmisille kiitokseksi. En halunnut mennä solo-tunnuksilla pankkitililleni maksamaan vain pientä osaa siitä mikä olisi oikeasti välttämätöntä. En halunnut käyttää lausetta – en halua, etten keskittyisi ei – sanaan ja loisi elämääni lisää sitä mihin laitan kaiken huomioni.
En halunnut, että minua suututtaisi. Silti minua suututti. Mietin mitä voisin myydä pois. Mistä saisin kivan pikku työn ennen noin kahden viikon päästä tapahtuvaa synnytystä. Pohdin pää sateenkaaren värisenä, että kuinka kuroisin umpeen Kallaveden kokoisen aukon seteleillä. Halusin tämän tunteen helpottavan, koska sen tunteminen ei ollut kivaa.
Uskon, että tämä rahaan liittyvä asia on elämäni suurin oppiläksy. Vieläkin harmittaa todella paljon, mutta tämäkin tunne on hyväksyttävä. Aiheesta kirjoittaminen herättää pelkoa, mutta kuten mainitsin, olen kyllästynyt häpeään. Siksi teen tämän ja toivon myös oloni helpottuvan itseilmaisun myötä. En kirjoittanut tekstiä löytääkseni pelastusta itseni ulkopuolelta, vaan puhtaasti kohdatakseni tämän asian. Muutosta edeltää yleensä hyväksyminen ja sitä tässä nyt teen. Tarvitsen toimintaa, voimaa ja rakkautta, sekä ehkä jonkin kuningasidean. En itseni piiskausta, en enää.
Tulen tekemään kaiken minkä ikinä osaan tilanteeni parantamiseksi ja rahaan liittyvän suunnan kääntämiseksi. Olen kiivennyt jo niin monelle Mount Everestin korkuiselle vuorelle elämäni aikana, että tässäkin vielä onnistun. Matkalla aion edelleenkin nauttia kaikista niistä mahtavista asioista, joita mainitsin muun muassa kirjoituksen alussa. En ole vielä varma miten, mutta täältä tullaan. Kiitos kun sain kertoa, että miltä tuntuu ja kiitos kun saan jakaa tätä ihanaa ja kippeetä matkaani teidän kanssanne. Elämä on kaikesta huolimatta huippua!
Phiiis änd löööv xxx
