Et ole hihhuli

Henkisyydellä on vielä leima, jonka vuoksi siitä saatetaan vaieta.

Henkisyydestä puhuminen voi syödä uskottavuutta työelämässä ja siksi aiheesta pitää olla hiljaa. Myös ihmissuhteissa se on joissain tapauksissa asia, josta ei synny mitään hedelmällistä. Jopa työkseen esimerkiksi energiahoitoja tekevä voi olla paljastaa henkisen polkunsa vain asiakkailleen.

Todella moni näkee, tuntee tai aistii näkymätöntä maailmaa, mutta puhuu siitä vain harvalle. Jotkut eivät uskalla myöntää asiaa edes itselleen.

Pohdin miksi niin moni ei uskalla puhua tästä aiheesta? Henkisyys sotketaan usein uskontoihin, jolloin siitä tulee uskon kysymys. Toiset taas odottavat tieteen vastaavaan kaikkiin kysymyksiin, ja kamppailevat siksi henkisyyden kanssa.

Kollektiivisesti matalan energian vaikutus on niin vahva, että vaikka olisi tuota energiaverkkoa korkeammalla, hörhöksi leimaantumisen pelko voi olla suuri. Matalassa energiassa ei ole sijaa valolle tai ykseydelle. Matalassa energiassa on tyypillistä se, että ajatellaan jokaisen olevan yksin ja että kaikki on vain fyysistä. Että ihminen on aivot ja kun ne lakkaavat toimimasta, ihminen lakkaa olemasta. Kärjistetysti ajatellaan , että ihminen on elin, ei muuta.

Usein tuo yksinolemisen tunne ja se, että kaikki päätty, voi tuoda merkityksettömyyttä. Silloin ei  sisäisellä dialogilla ole sijaa, elämässä stressataan, huolestutaan, ajatellaan mitä muut ajattelevat, pelätään asioita, kauhistellaan maailman menoa, keskitytään matalan energian antamiin iloihin kuten juoruiluun ja egon miellyttämiseen.

Itse en osaa edes ajatella, että tässä olisi jotakin, mitä täytyisi salailla. Minulle henkisyys on niin luonnollista, että en suurimman osan aikaa muista, ettei kaikki ajattele samoin. Miksi piilottelisin jotakin näin voimallista ja upeaa? Saan olla valotyöläisenä mukana kohottamassa tämän fyysisen maailman energioita. Jos yksikin ihminen löytää sanojeni myötä ilon voiman itsestään, se riittää.

Pidän myös tärkeänä, etten enää puhu itsestäni hihhulina. Joskus saatan käyttää tuota tai hippi-sanaa kuvaillakseni jotakin, mutta helposti voi päätyä selittämään sellaisille, joilla asia ei ole avautunut, että ”kun olen tällainen hihhuli”.

Mutta en ole hihhuli. Olen ihminen, joka kokee ja elää sydän auki. Koen, että jos elää siinä ajatuksessa, että on vain fyysisyys, elää katsellen putken läpi. Se ei ole väärin, moni meistä elää tiettyyn pisteeseen saakka niin ja herää kun aika on, mutta missään nimessä en suostu lokeroimaan itseäni hurahtaneeksi vain siksi, että jonkun toisen tapa katsoa maailmaa on erilainen.

Tietoisuuden evoluutiossa ei ole mitään hurahtanutta tai yliluonnollista. Se on luonnollinen askel eteenpäin. Jossain vaiheessa satojen, tuhansien vuosien kuluttua voimme katsoa maailmaa täysin eri tavoin kuin nyt ja se on vain luonnollista. Voimme ymmärtää, että on muutakin kuin aivojen reaktiot ympäröivään. On mieli, on keho ja on tietoinen energia.

Aina omaa henkisyyttä ei silti voi tuoda tai edes tarvitse tuoda toiselle esiin. Huomaan heti, onko toisessa aidosti tarttumapintaa näille asioille, vaikka hän näennäisesti olisi kiinnostunut ja kysyisi asiasta.

Jos alan kertoa tällaiselle ihmiselle tarkemmin henkisyydestä, en saa muodostettua alkeellistakaan lausetta. Puhun jotakin energioista ja tietoisuudesta ja tunnen, kuinka sanani kumisevat tyhjyyttä. Se on henkimaailman tapa kertoa minulle, ettei paikkani ole tuputtaa näitä asioita ihmiselle, jota ne eivät tässä hetkessä palvele. Siksi en yleensä edes aloita.

On myös vallan ihanaa huomata, jos toisesta löytyykin tarttumapintaa. Se on kuin kaunis valonsäie, joka leviää sydämestä sydämeen ja johon toinen samalla taajuudella oleva voi heti yhdistyä. On kuin katseet sanoisivat toisilleen, minä tiedän, että sinä tiedät, että minä tiedän ja sinäkin tiedät.

Joten ei olla enää hiljaa silloin, kun ei ole sen paikka. On voimaannuttavaa olla auki ja rehellinen muille. Mitä enemmän me ihmiset uskallamme seisoa siinä valossamme, jossa meidän on tarkoitus, sitä suuremman palveluksen teemme koko maailmalle. Ole ylpeä siitä mitä olet, aidosti.