Itku vapauttaa
Me kaikki paikalla olleet itkijät olemme jossain vaiheessa osallistuneet Vuosaaren seurakunnan järjestämälle, Tiina-Susanna Hirvosen vetämälle äänellä itkemisen kurssille, paitsi yksi, pyynnöstä mukaamme päässyt, Pirkko Fihlmanin kurssin käynyt itkijä. Useimmat meistä tapaamme myös silloin tällöin itkuilloissa, joiden avulla ylläpidämme kurssilla opittua äänellä itkemisen taitoa.Pääpaino ei kuitenkaan ole taidossa sinänsä. Itkujen ei ole tarkoitus olla mitään taiteellisia esityksiä, joiden onnistumista tai laatua voisi arvostella. Kyse on enemmänkin eräänlaisesta ryhmäterapiasta – muodostamme naisena elämisen vertaistukiryhmän.
Luottamuksellisessa ilmapiirissä saamme kukin vuorollamme ilmaista syvimpiä tunteitamme: surua, tuskaa, pelkoa. häpeää, turhautumista, vihaa mutta myös rakkautta, toivoa ja iloa. Tunteet saavat sanat, ne tulevat kuulluksi, ja samalla ne tulevat ulos erittäin ruumiillisesti. Nyyhkytykset lähtevät parhaimmillaan palleasta ja kyyneleet virtaavat vuolaana poistaen samalla stressihormoneja. Parasta äänellä itkemisessä on, että itkeminen on sallittua: kyyneliä ei tarvitse pidätellä eikä nyyhkytyksiä nieleskellä, vaan ne saavat tulla ulos ja jatkua niin kauan kuin niitä riittää. Jokaisella itkijällä vuorollaan on kaikki aika maailmassa. Kelloa ei katsota.
Tyypillisesti itkupäivä aloitetaan aamukahveilla, joiden jälkeen kokoonnutaan ensimmäiseen itkupiiriin. Koska kaikki ovat kurssin käyneitä itkijöitä, voimme mennä suoraan asiaan. Kaivamme itkuliinat tai niiden puutteessa paperinenäliinat esiin, otamme tukevan haara-asennon tuolissa istuen ja nojaudumme eteenpäin. On aika apeutua, päästä itkemiselle otolliseen tunnetilaan. Alamme laulaa yhdessä voivottelua tutulla, ylhäältä alas johtavalla melodialla: aijajaijaijaijaijai, ja jatkamme, kunnes ensimmäinen, kuka tahansa, haluaa aloittaa oman itkunsa.
Yleensä sekä itkuiltojen itkut että itkupäivän ensimmäiset itkut improvisoidaan. Jokainen vuorollaan laulaa sanoiksi sen, mitä päällimmäisenä on mielessä. Se voi olla jotain varsin arkipäiväistä, jokapäiväistä väsymystä tai harmitusta, mutta silloin kun elämässä on suuria murheita, myös niistä voi pulpauttaa päällimmäiset tunnot improvisoidulla itkulla.
Itkupäivänä on kuitenkin aikaa myös hajaantua kirjoittamaan omassa rauhassa vähän mietitympää itkua. Silloin on helpompaa käsitellä jotain isompaakin asiaa – jotain, josta on vielä itkua itkettävänä, mutta joka voi vaatia vähän enemmänkin työstämistä, ennen kuin itkun saa ilmoille.
Vaikka itkemme nykykielellä, omalla kielellämme, pyrimme kirjoittaessamme itkuja käyttämään perinteisen karjalaisen itkun tyylikeinoja, esimerkiksi metaforia, hellittelynimiä ja alkusointua. Pakollista se ei kuitenkaan ole. Ja vaikka kirjoittaisimme mitä, oman itkuvuoron tullessa se tulee ulos sellaisena kuin tulee – nyyhkytys voi välillä katkaista sanat kokonaan, välillä voi jäädä kertailemaan samaa riviä uudestaan, jossain kohtaa hypätä toisen rivin yli, ja johonkin väliin voi ehkä improvisoida lisää.
Itku aloitetaan tyypillisesti kurjuuden kuvauksella: kerrankin on sallittua rypeä itsesäälissä ja kuvailla, kuinka kauhean huonosti asiat ovat. Itkua kannattaa kuitenkin jatkaa niin kauan, kunnes kaiken kurjuuden keskeltä alkaa nähdä jotain positiivistakin. Jonkin pienen toivon murusen, pienen kultareunan tummassa pilvessä. Toisinaan käy niin, että oman elämän kurjuutta aikansa itkettyään koko asetelma alkaakin näyttää koomiselta. Etenkin liioittelun kautta itku luiskahtaa helposti naurun puolelle. Ei ole mitenkään harvinaista, että itkukierros päättyy hervottomaan yhteiseen nauruun.
Äänellä itkeminen on vapauttavaa, ja se tekee hyvää. Kun itkupäivän päätteeksi pääsimme vielä saunaan ja uimaan, oli sekä sielu että ruumis puhdistunut.
Lisää äänellä itkemisestä sekä tietoja itkuvirsikursseista löydät Äänellä itkijät ry:n nettisivuilta. Tervetuloa myös kuulemaan luentoani itkuvirsistä Hengen ja Tiedon Messuille Helsingin suomalaisessa yhteiskoulussa lauantaina 15.10.2016 kello 10.30.
