Elämä mullistui kertarysäyksellä – kannattaa tosiaankin varoa, mitä toivoo

Heittikö elämä raiteiltaan? Mullistuiko kaikki kertaheitolla? Et ole ainoa. Niin kävi minullekin, eikä edes ensimmäistä kertaa.

Tiesin, ettei omaa tyytymätöntä oloaan kannata väheksyä. Se on yleensä ensimmäinen varoitus siitä, että suunta on väärä ja jokin on pielessä. Oikaisuliike täytyy tehdä, ennen kuin ryskyy päin seiniä. Silti teeskentelin, että kaikki on ihan hyvin, eikä minkäänlaisiin toimenpiteisiin ole mitään syytä. Itsepetokseni oli lähes täydellistä. Kerran yksi ystävistäni nauroi, että kovapäisyyteni takia tarvitsisin halolla päähän -taktiikkaa. Siinä hän oli valitettavan oikeassa.

Ensimmäisenä muutoksen tarpeellisuudesta alkoivat juoruta uneni. Ne ovat aina olleet symbolisia ja tulevia tapahtumia enteileviä. Nyt unimaailman viestit vaikuttivat poikkeuksellisen hälyttäviltä. Pahimmassa painajaisunessani kyyhötin bussissa, joka syöksyi kohti horisontissa häämöttävää liekehtivää kaupunkia. Bussi oli lämmennyt pätsiksi. Kauhuissani pomppasin ylös ja huusin bussikuskia pysäyttämään. Unimies ei edes kääntynyt. Heräsin omaan huutooni. Tajusin, ettei minua voi kukaan muu auttaa. Joudun tekemään sen ihan itse.

Samoihin aikoihin astrologi tutkaili syntymäkarttaani ja naurahti lempeästi: ”Pluto tuloo!” Henkilökohtainen astrologinen tiekarttani näytti lähinnä Ranskan vallankumouksen esiasteelta. Enää ei nätisti kyseltäisi, haluaisinko kenties poistaa elämästäni ne mörköt, jotka estäisivät henkisen kehitykseni. Mitään kyselemättä universumi painaisi delete-nappia joka tapauksessa. Bye bye my love!

Maailmani tosiaankin mullistui täysin, kertarytinällä yhdessä syksyssä. Elämästäni poistui melkein kaikki vanha työpaikkaa lukuun ottamatta. Sekin olisi tosin voinut lähteä alta, koska samaan aikaan työpaikallani käytiin yt-neuvotteluita. Saman pesuveden mukana likaviemäriin hulahtivat koti ja aviomies. Tapahtumat etenivät pyörremyrskyn tempolla. Kaiken sen keskellä tunsin eteneväni kuin sumussa, jonkinlaisella automaattivaihteella. Neptunus-efekti, astrologini selitti. Sekin vielä!

Eräänä iltana istuin olohuoneeni sohvannurkassa ja katselin Yle Areenasta suosikkidraamasarjaani, tanskalaista Rantahotellia. Mielessäni pakenin Tanskan dyyneille. Eläydyin huolettomien lomalaisten ikuiseen juhlaan ja toivoin, että Maija-tädiltä peritty sohva lennättäisi minut Nevadaan. Mieheni istui toisella sohvalla omaa televisiotaan katsellen.

Sillä hetkellä tajusin, että elimme kuin kaksi kämppäkaveria. Emme enää koskettaneet toisiamme. Sen tajuamisen olisi pitänyt tuntua jossakin. Mutta se ei tuntunut. Avioliittomme oli loppuun eletty. Ehkä niinkin voisi elää, mutta olisiko se oikein meitä kumpaakaan kohtaan? Ei tietenkään.

Istuin Maija-tädin sohvalla vielä monta kuukautta, kuin siihen kiinni kasvaneena. Olin täysi jumissa. Niin oudolta kuin sen myöntäminen tuntuikin, huomasin kammoavani läheisteni järkyttämistä. En halunnut aiheuttaa heille minkäänlaista mielipahaa. Olin eronnut kerran aiemminkin. Mitä he ajattelisivat ja tuntisivat, jos toistaisin saman kuvion? Pettäisinkö heidät jotenkin, haavoittaisinko jälleen kerran? Ajatuksen käsitteleminen oli yllättävän vaikeaa. Se piteli minua kiinni sohvassani pitempään kuin oli tarpeen.

Lopulta tajusin, että pahin este eteenpäin menemiselleni olin minä itse. Uhriuduin ja syyllistin itseäni ihan turhaan. Olin kuin Minna Oulasmaan ja Mika Pesosen Tunnista tyyppisi -kirjan vihreä rajavartija. Tämä ihmistyyppi patoaa konfliktien pelossa tunteita pitkään sisälleen. Vihreä tyyppi on kuin pihisevä painekattila, joka lopuksi räjähtää. Oivalsin, että sitä ei kannattaisi jäädä odottelemaan. Jos läheiseni välittäisivät minusta, he tuskin tuomitsisivat päätöksiäni. Heille tärkeintä olisi se, että olen onnellinen. Niin ainakin halusin uskoa.

Eräänä elokuisena yönä selasin kesämökillämme netin asuntovälityssivustoa ja skrollailin umpimähkään vuokra-asuntoja. Äkkiä yksi ilmoituksista hyppäsi silmilleni. Jäin tuijottamaan sitä. Se oli ollut sivustolla vain noin tunnin.

Kuvat olivat epäselviä, hämärässä valaistuksessa räpsäistyjä. Pieni, kodikas kaksio meren rannalla. Parvekkeelta näkyi avara maisema alas venesatamaan ja läheiselle sillalle, jota pitkin pääsee ruotsinlaivalle. Tiesin sen asunnon sijainnista, vaikka kuvissa pimeästä pilkottivat vain sillan ja vastarannan hotellin valot. Tulin ajatelleeksi tanskalaista Rantahotelli-draamasarjaa, ja ihmettelin synkronismia. Siinähän se oli, minun rantahotellini!

Laitoin viestin asunnon vuokranantajalle saman tien. Seuraavana päivänä kävin katsomassa kaksiota. Alle minuutissa olin päättänyt, että otan asunnon. Näkymä kuudennesta kerroksesta merelle oli hätkähdyttävän upea. Meri kimmelsi auringossa, veneet roikkuivat kiinni rantalaitureissa. Tunsin oloni helpottuneeksi, onnelliseksikin. Tästä alkaisi uusi elämä!

Sulloin pikkuautoni kattoa myöten täyteen vaatteita, kirjoja ja astioita, ja nostin kytkintä. Taakse jäi talo, joka oli ollut kotini lähes 15 vuotta ja mies, joka oli ollut puolisoni yhtä pitkän aikaa. Vielä pari vuotta aiemmin olin ystävilleni ja itselleni vannonut, ettei niin tapahtuisi koskaan. Sellaisia ei pitäisi koskaan vannoa. Se on suurin piirtein sama kuin päättäisi lukita itsensä kettingeillä seinään. Asiahan on juuri niin kuin Tommy Tabermann joskus kirjoitti: ”Hiuskarvaa vahvemmalla kahleella älkäämme suostuko yhteen vangittaviksi”.

En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Rhonda Byrnen Salaisuus-bestsellerin maailmoja syleileviin hehkutuksiin vetovoiman laeista, mutta en silti pidä niitä täysinä satuina. Vetovoiman laki taitaa tosiaankin toimia. Niinhän sitä väitetään. Olen itsekin taipuvainen uskomaan siihen, että ihminen vetää puoleensa sitä, mitä ajattelee. Ajatuksista versoo uusi todellisuus. Se voi olla totta jo nyt, eikä vasta joskus sitten. Siksi kannattaa varoa, mitä ajattelee ja toivoo.

Olen asunut uudessa kodissani nyt neljä kuukautta. Pyörremyrskystä on jäljellä enää vain häntä. Komeroissa kaikki on vielä hujan hajan, ja vaateläjät odottavat purkamista muuttolaatikoissa. Astiatkaan eivät mahdu minikeittiön kaappeihin. Ei se mitään. Samanlainen tilanne vallitsee mielessäni, mutta keskeneräisyys kuuluu aina elämään. Mitä oikeastaan tapahtui? Sen ymmärtämiseen saattaa mennä vielä aikaa.

Päällimmäisenä mielessäni on helpotuksen tunne. Olen huojentunut siitä, että tein päätöksen ja uskalsin heittäytyä päin tuntematonta, vaikka se merkitsi kaiken totaalista jättämistä ja alusta aloittamista. En tiedä, olisinko uskaltanut, elleivät ystäväni olisi hellästi ruoskineet eteenpäin. He muistuttivat minua toistuvasti siitä, että emme elä täällä muita miellyttääksemme vaan itseämme varten. Ympäristön hyväksynnällä ei ole mitään merkitystä, ellei voi itse kokea olevansa onnellinen.

Itselleni lähipiirini ymmärrys ja hyväksyntä oli silti tärkeää. Se vapautti minut syyllisyydentunnosta, jonka kokemiseen ei ollut mitään todellista syytä. Kukaan ei murskannut lähtöpäätöstäni tai tuominnut sitä väittämällä, että se olisi ollut jotenkin väärä.

Vain yksi ihminen tokaisi, että jokainen avioero on tavallaan myös epäonnistuminen. En kommentoinut asiaa. Mielessäni mietin, millä tavalla Maija-tädin sohvalle jääminen olisi ollut onnistumista? Sitä sohvaa en edes halunnut uuteen kotiini muistuttamaan entisestä elämästäni. Koin voittaneeni itseni. Vain sillä on merkitystä.

Pluto jyllää yhä tähtikartallani, mutta karmivat painajaiset ovat poissa. Ehkä universumi, jumala tai jumalten enkelit ystävien tavoin näkevät ja kuulevat ihan kaiken. Ne potkivat vauhtia kaltaisiini ikuisiin jumittajiin muistuttamalla, ettei pimeään pidä jäädä makailemaan, vaikka se tuntuisi maailman turvallisimmalta ja mukavimmalta paikalta. Jos ihan oikeasti haluaa valoa, pitää sytyttää aurinko. Sen jälkeen alkaa tapahtua kummia.