Anu Parviainen: Matkalla voimaan läpi karikoiden
“The tiny seed knew that in order to grow, it needed to be dropped in dirt, covered in darkness, struggle to reach the light.” -Sandra Kring
Tämän vuoden liikevaihtoni (Maitabasa) ei jää kassaltaan kovin mairittelevaksi. Monella vanhalla mittarillani olisin epäonnistunut. Niiden mukaan elämäni olisi pitänyt myös olla toisennäköistä, hallittavampaa, seesteisempää ja ennustettavampaa. Paradoksaalisesti mitä enemmän olen pyrkinyt kehittämään elämänhallinnan taitoja, sitä enemmän elämä on nauranut minulle räkä poskella ja hallinnut minua niin paljon, että henkisen kasvun saldoni ja sielunmatkani loiste jää rutkasti voiton puolelle.
Elämää ei voi hallita, piste
Olen vuoden aikana saanut osakseni paljon ihmettelyä, sanatonta tuomitsemista, kontrollia, suljettuja ovia, arvostelua, kosolti projisointia, hylkäämistä, pelkoa, vihaa niin itseltäni kuin ympäristöltäni. Olen itse myös tuottanut pettymyksiä ja koheltanut. Kaikki tämä on ollut osa koulutustani.
Olen myös saanut juuri tarvittavan määrän aitoa rakkautta, tukea ja kannustusta sisältäni ja ulkoa ylittääkseni esteet, jotta olen jaksanut kävellä eteenpäin elämänvaiheessa, jossa osaset vanhassa minussa puretaan palasiksi hyvin radikaalisti. Olen saanut myös matkata käsittämättömän rohkeiden ihmisten kanssa ja auttaa heitä avaamaan ovia itsessään rytinällä.
Mitä syvemmälle aitouteeni olen itse matkannut ja esteitä itsessäni puhkonut, sitä syvempiä muutoksia myös “oppilaissa” on tapahtunut. Olen huomannut, että sielujen laulua ei ole herättänyt hienot opit, hengitystekniikat, vaan herkkyys, rehellisuus, liike, aitous, ääni, hyväksyntä sekä tila, joka sallii kaiken. Ja se antautuminen, jolla olen itse suostunut omaa matkaani tekemään.
VAIN MUUTOS ON PYSYVÄÄ
Kuvitus: Sanni Airaksinen
She knew that in order to to become truly herself she had to withdraw from everyone and everything, to unlearn, unwind, release, and undo everything that had been put into her mind, thoughts, beliefs and cellular memory. Only so the stars, moon, sun and the earth could all start shining and vibrate again in her and through her. Only so she could be her. She could be free and wild again. – Anu Parviainen-
Lähdin 10 vuotta sitten tutkimaan syitä sille, miksi voin sisälläni pahoin, vaikka ulkomaailmalle näytin aina iloista, reipasta ja positiivista naamaa. Tutkimusmatkastani tuli intensiivinen ja syvä ja se ei ehkä lopu täysin ikinä.
Kolmisen vuotta sitten palattuani Suomeen tipahdin. Muistan maanneeni otsa lattiassa aamusadhanassa ja itkiessäni kuulleeni sisältäni äänen “en voi täysin romahtaa – sillä kuka sitten huolehtii äidistäni? “ Alkoi elämäni syvimmät kierrokset naiseuteen, naisen voimaan sekä oman äitihaavani eheyttämiseen. Minulle diagnostisoitiin keskivaikea masennus, aloitin länsimaisen terapian muiden itsehoitomenetelmien rinnalle ja yritin lopettaa juoksemisen ja kiireen.
Masennus ja väsymys pitivät huolta siitä, että en enää kyennyt juoksemaan ja jouduin todella kohtaamaan kaikkia niitä piirteitä ja tunteita, joita olin aina vältellyt, ja joiden olemassaolosta en edes ollut itsessäni oikein tietoinen. Pääsin ensi kertaa kohtamaan myös pohjoiset juureni kaikkinensa.
Kun mitkään ulkopuoliset modaliteetit eivät vieneet minua enää eteenpäin, aloin viettämään pitkiä aikoja luonnon keskellä yksin. Vasta tästä alkoi minun matka naisen voimaan ja aidolta, todelta sekä rehelliseltä tuntuvaan henkiseen heräämiseeni, johon ei päälleliimattu oppeja, vaan viisaus tuli hetkessä ja kanavoitui kauttani, henkäys kerrallaan.
Suhteeni perheeseen kiristyi ja vaikeni radikaalisti syvimpien irtipäästelyiden aikana, sillä jouduin avaamaan salaisuuksien lippaan. Kaikki vaietut ja alaspainetut lapsuuden, esiäitien ja esi-isien tarinat ja tunteet ja peilit tuijottivat liian kirkkaina joka kerta, kun vietin aikaani biologisen perheeni kanssa. Oma näkymättömyyteni kokemus tuntui kirpaiselvalta. Samalla alkoi elämäni intensiivisin 3-vuotiskautinen.
Ja lopulta, kun mitkään ulkopuoliset modaliteetit eivät vieneet minua enää eteenpäin, aloin viettämään pitkiä aikoja luonnon keskellä yksin. Vasta tästä alkoi minun matka naisen voimaani ja aidolta, todelta sekä rehelliseltä tuntuvaan henkiseen heräämiseeni, johon ei päälleliimattu oppeja, vaan viisaus tuli hetkessä ja kanavoitui kauttani, henkäys kerrallaan.
En enää yrittänyt kuulua joukkoon, vaan tietoa, eheytymistä ja energiaa ladattiin minuun sitä mukaa, kuin sitä kykenin ja suostuin vastaanottamaan. Prosessit nopeutuivat ja kävin läpi myös valtavan määrän omia ja kollektiivisa traumoja. Kaiken nopeutuessa tuntui, että se, mikä oli totta tänään oli vanhaa jo huomenna. Mutta lopulta olin kävellyt niin syvälle, että valo alkoi kajastamaan maan ytimestä saakka ja tunsin sen itsessäni. En pelännyt enää pimeää.
NAISEN VARJOT
Matkassa omaan naiseuteeni suhteeni muihin naisiin jopa huononi naistenpiirien ulkopuolella. Minua pelättiin ja muutamat rohkenivat sen sanoa minulle jopa ääneen. Aloin pelkällä olemassaolollani osoittamaan niin kipeisiin haavoihin, häpeään ja pelkoon, että minua oli helpompi vältellä tai vähätellä. Tuntui raskaalta olla se “outo”, jonka seurassa ihmiset tunsivat olonsa hieman vaikeaksi.
Ja tunne oli molemminpuolinen, sillä en osannut minäkään olla voimassani ilman ulkopuolisten hyväksyntää. En kyennyt hyväksymään itseäni ja yritin edelleen miellyttää, olla se ” ihana Anu” ja pienentyä, jotta olisin enemmän ympäristöni odotusten ja toiveiden kaltainen. Ollessani niin auki imin myös itseeni toisten energiat osaamatta erottaa omia rajojani.
Mitä suuremmaksi voimani alkoi kasvaa, sitä enemmän sain tuntea myös toisilta naisilta hienovaraista kateutta ja valtataistelua. Aloin myös tutkia niitä puolia itsessäni. Tämä oli juuri se kivulias ja tarvittava vaihe, sillä vain feminiinisten varjojen kautta alkoi matkani kohti suurempaa integraatiota. Samalla pääsin todistamaan arvottomuuden, syyllisyyden, häpeän ja vihan rinnalla omia kateuden varikkojani, egoni vallan halun varjoja, mutta toisaalta myös sitä turhaa pelkoa, joka valtaan liittyy.
Sillä valtaa on rakastettava ja sen energia on puhdistettava, mikäli haluaa astua omaan voimaansa. On haluttava olla valtiatar omassa itsessään ja rakastettava omaa luomakuntaansa. Vain siitä kohtaa valtaistuimen voi jakaa myös toisen naisen kanssa ilman kilpailua ja draamaa. Vahvistuessani ja puhdistuessani, aloin tapaamaan tällaisia voimanaisia, jotka olivat löytäneet oman viisautensa, herkkyytensä ja voimansa itsestään. Uskoni naisten väliseen aitoon tukemiseen ilman kulissien takana tapahtuvaa draamaa alkoi vahvistumaan uudelleen.
Lopulta integraatioon ja eheytymisen ketjuuni alkoi yhdistymään miehet, isäni ja esi-isäni, miehen malli minussa. Se oli mahdollista vasta, kun olin rikkonut vanhoja naiseuden rakenteita ja eheyttänyt ja vahvistanut niin kutsuttua feminiinistä puoltani.
Vasta tämän jälkeen eheämmlle maskuliinisuudelle löytyi tilaa. Samalla suhteeni omaan biologiseen perheeseeni eheytyi kuin ihmeellä ja sain kaipaamani rakkauden ja yhteyden takaisin, sillä kykenin sen nyt näkemään aivan uudella tavalla. Hyväksyin sen, että matkaamme eri tavallla ja kykenin sisällyttämään myös kipeät ominaisuudet itseeni. Aloin taas kunnioittamaan vanhempiani sellaisena kuin he ovat. Nöyristyin ja otin täyden vastuun itsestäni. Napanuora oli katkaistu syvästi ja kykenin hyväksymään perheeni, lopettamaan suurimmat alitajuiset roolileikit ja perhedynamiikat osaltani.
Nyt kun tämä vuosi alkaa olla lopuillaan, tunnen yhdistäneeni itseeni vahvemmin elämän pimeämmän puolen, kirkkaan valon ja monen monta arkkityyppiä sekä varjoihin kätkettyä voimaa. Lilith-energia tai arkkityyppi on ollut ehkä se valloittavin voima, joka lopullisesti alkoi vapauttamaan minua ulkopuolisten arvostelijoiden ja vertailun vallasta ja “yksinolevaan” villin naisen voimaan liitettävästä pelosta ja häpeästä.
Samalla ”pyhän naisen, huoran, noidan ja vanhan viisaan tietäjän osaset” ovat loksahdelleet omiin uomiinsa omalla painollaan. Mutta ennen kaikkea kykyni hyväksyä itseni ja muut sellaisenaan, on kasvanut. En enää jahtaa jotain kliimaksia, manifestaatiota tai oivallusta, vaan hengitän hieman syvemmin kaikkea tässä olevaa ja annan asioiden avautua orgaanisemmin. Olenko valmis? En. Mutta olen valmiimpi, kokonaisempi sekä aidompi. Tunnen tehneeni sankarittaren matkan ja vieneeni rakkautta mitä pimeimpiin koloihin.
SÄ OLET NIIN OUTO
“Olet oudoista oudoin, hullu”, sanovat siskon lapseni niin suurella lapsen rakkaudella ja ihmettelyllä, kuin vain voi olla. Minä, joka ennen halusin olla normaalilla tavalla ihailtu kauneudesta, menestyksestä ja muusta, niin nyt kumarran ennen kaikkea outoudelle. Kumarran susinaisille, vatsamakkaroille, epätäydellisyydelle, herkkyydelle, keskeneräisyydelle, ihmisyydelle, haavoille ja jopa Egolle. Sillä sitäkin tarvitaan.
Kumarran kehoni orgastisuudelle, seksuaalienergialle, joka sen kautta virtaa, käsittämättömälle viisaudelle ja voimalle. Kyvylleni nähdä unen ja pimeyden läpi ja ihmisten ytimiin. Kyvylleni matkustaa alkulähteelle ja viedä sinne heitä, jotka ovat matkaan valmiita. Kumarran elämän mysteerille ja suurelle äidille, joka ennemmin tai myöhemmin puhkoo kaikki fantasiat meistä kaikista, kunnes heräämme unestamme voimaamme, aitouteemme, syvään rakkauteen ja kun lopetamme tarpeen kontrolloida elämän lopputulemaa – ja kun vihdoin haluamme kuulla oman sielumme laulun.
Kaunista loppuvuotta sinulle, oman elämäsi sankaritar!
Anu Parviainen
Maitabasa
-Anna elämäntuulen kuljettaa sinua-
Käveltyäni omaa matkaani näin intensiteetillä, on tilaa taas vapautumassa muiden syvälliseen tukemiseen. Matkani myötä syntyi Naisten voimavuosikoulutus. Haku on nyt käynnissä. Annan tälle ohjelmalle koko sydämeni.
Lue lisää:
