Ensin pitää mennä pieneksi, jotta voi kasvaa suureksi

Kurkkuani puristaa, kun mietin tätä kirjoitusta. Äitihaava, joka vuoti vuosia, kunnes tuli stoppi. Keho sanoi sitten seis. Siitä alkoi äitihaavan paraneminen. Eheytymiseni juuri, kun toinen tyttäremme oli saapunut maailmaan.

Ihan aluksi, tiedän ettei minun tarvitsisi pyytää anteeksi tai pahoitella vanhemmilleni seuraavaa kirjoitustani, mutta teen sen silti. Olen pahoillani, että jaan rehellisen kirjoitukseni ja kokemukseni ulkopuolisille luettavaksi. En halua mollata tai pahoittaa mieltänne, vaikka minusta tuntuikin usein kovin pahalta. Haluan, että tämä kirjoitus puhuttelee minusta lähteneitä tunteita, eikä sitä mitä olette tehnyt tai jättäneet tekemättä. Tiedän, ettette pystyneet parempaan. Olen hyväksynyt tarinani tämänlaisena mitä se on.

MILTÄ LAPSESTA TUNTUU, KUN VANHEMPI TAI VANHEMMAT EIVÄT VÄLITÄ?

Todella surulliselta. Käsittämättömältä tunteelta, miksi minä en kelpaa. Mikä vika minussa on? En tuntenut tehneeni mitään väärää, mutta koko lapsuus meni näissä mielen tuntemuksissa ja se on jatkunut edelleen. Eivät vanhempani ole minuun yhteyksissä vieläkään edes tänä päivänä. Isäni noin kaksi kertaa vuodessa, saattaa kysyä miten on mennyt. Siihen se sitten jääkin. Äidilläni on ollut tapana toivottaa syntymäpäivä onnittelut facebookin seinällä. Ei puhelinsoittoa, ei useinkaan erityistä lahjaa. Olen täysin ollut sivuutettuna vanhempieni osalta koko elämäni. Vuosia vatvoin tätä asiaa, kyselin ja kerroin tuntemuksistani. Lapsuudessani riitelin äitini kanssa lähes päivittäin, sillä en tullut nähdyksi tai kohdatuksi. Puolustauduin omilla tunteillani, hain itselleni oikeutta. Elämän tahmeus ja vaikeneminen oli arkipäivää. En ollut onnellinen lapsi. Olin vanhempieni hylkäämä. Minä viaton lapsi, joka oli saatettu maailmaan vanhempieni toimesta. He eivät olleet koskaan seurustelusuhteessa yhdessä. Olen ollut katkera siitä, miksi minun piti edes syntyä, kun ei minusta välitetty. Ei yhtään. Olin hylkiö, jonka täytyi pärjätä yksin. Näin itse äitinä, en voisi ikinä tehdä samoin omille lapsilleni. Minun sydämeni on särkynyt, mutta se on niin täynnä rakkautta ja valoa, jota haluan jakaa lapsilleni, joka ikisenä päivä. Ei meidänkään päivämme ole riidattomia, niin kuin ei muissakaan perheissä. Meidän perheessämme on ymmärrys toisiamme kohtaan, aito halu olla ja rakastaa. Näyttää välittäminen. Opin hyvin nuorena omia arvojani ja oikeuden mukaisuuttani. Lapsuuden kokemat asiat sai minut tarkastelemaan itseäni syvemmin. En voinut sietää väärinkohtelua ja sitä ettei minusta välitetty. Surin sitä, etten tuntenut iloa ja onnea lapsuuden kodissani, ystävieni kanssa kyllä. En koskaan nähnyt äidissäni onnea, paitsi kerran, kun jokin mies vieras tuli meille kylään. Äitini oli silmittömän onnellinen. Ei minusta vaan miehestä. Pakenin huoneeseeni, sillä en kestänyt katsoa sitä. Muistan, kun vein ruokalautasenkin omaan huoneeseeni ja söin siellä yksin. Kerran jäin peloissani kotiin, kun äitini lähti baariin. Olin muistaakseni ala-asteella. Hän ei saapunut yöksi kotiin vaikka lupasi. Olin huolissani, vaikka tiesin, ettei mitään varmasti ollut käynyt. Pahinta oli hylkääminen tunne, jota koin. Äidin sanaan ei voinut luottaa, minulla ei ollut niin väliä, pärjäsin.

Lapsuuteni ajan tunsin häpeää siitä, että en ollut ydinperheestä. Vaan yksinhuoltajan ”kasvattama”. Millainen se kasvatus sitten olikin. Aika vapaa, sillä sain tehdä mitä huvitti. Ei äitiäni tuntunut pahemmin kiinnostavan mitä tein, missä olin ja minne menin. 80-luvulla ei ollut kuin lankapuhelin, kotiavain ja pyörä, jolla polkea pakoon pahaa oloa. Muistan kerrankin, halunneeni karata ahdistavasta ilmapiiristä, pois kotoa. Olisin kyllä uskaltanut, mutta enemmän haittaa teki se tieto, ettei minua tulisi kukaan edes etsimään. Joten annoin ajatukseni olla ja jatkoin kärsimistä.

Tulen hyvin surulliseksi muistellessani lapsuuttani. Sitä yksinäisyyttä mitä koin kotini ympäristössä. Minun kanssani ei tehty oikein mitään. Ei leikitty tai piirretty. Ei sylitetty, silitetty tai halittu. Ei puhuttu rakkaudellisia sanoja tai annettu sellaisia katseita. Sain ja jouduin toimimaan yksin. Herätin itseni kouluun, tein aamupalan, pakkasin repun ja lähdin kouluun. Järjestin syntymäpäiväni itse ja pidin vieraille seuraa. Ensimmäinen kouluun lähtö päivä on jännittävää. Jouduin menemään sinnekin yksin, ilman että äitini saattoi minua kouluun. Hän oli työttömänä kotona, muttei viitsinyt lähteä tuekseni, niin kuin kaikkien muiden vanhemmat tekivät. Sain seurakseni onneksi parhaan ystäväni ja hänen ihanan äitinsä, joka piti minusta paljon hyvää huolta. Reippaana tyttönä kuullessani oman nimeni, astelin luokkani jonoon. Se oli eri jono, kun ystäväni, sillä olin kesäloman aikana vaihtanut alkuperäistä luokkaani, koska en tuntenut sieltä ketään. Halusin yhden naapurini luokalle, jotta tuntisin edes yhden tutun. En arvannutkaan, että kesäloman aikana tapaan ihan parhaimman ja pisimmän ihmissuhteeni. Astelin opettajan luokse, ilmoitin hänelle, että olen tavannut Kristan ja haluaisin vaihtaa takaisin alkuperäiselle luokalleni 1C:lle. Opettaja vaihtoi heti toiveestani luokkaa ja olin hyvin onnellinen. Rohkea tilanteen avaus, johdatti minut sille polulle missä nyt olen. Koulutaipaleeni olisi mennyt aivan toisella tavalla, jos en olisi uskaltautunut itse tilannetta muuttamaan. Olihan 7- vuotiaalla suuri vastuu hoitaa omia isoja asioitaan yksin.

Erään kerran pääsin ystäväni kanssa uimahalliin. Ikäväksi koitui silloisella reissulla viimeinen hyppyni altaaseen. Jalkani tärähti uimahallin altaan pohjaan, jolloin isku aiheutti hiusmurtuman jalkaani. Pääsin ystäväni äidin kyydillä päivystykseen jalkaani kuvattavaksi. He veivät, sitten minut kotiin. Vuosien päästä puhuimme tuosta tapahtumasta kahvipöydässä ystäväni ja hänen äitinsä kanssa. Koin tosi suurta häpeää, kun kuulin nämä sanat. ” Silloin, kun toin sinut lääkäristä kotiin ja kerroin äidillesi mitä sinulle oli käynyt” – Ei häntä kiinnostanut yhtään mitä sinulle oli tapahtunut. Hän vain jatkoi television katselua. En voi käsittää miten äitini ei huolestunut, siitä miten voin ja kuinka kipeää minulle teki. Minuun sattui. Hän ei lohduttanut minua yhtään. Olisin kaivannut läsnäoloa ja turvaa. Kunpa hän olisi silittänyt ja vaikka halannut minua. Olisi ollut ihanaa kuulla, jotain kaunista häneltä, jokin toivon ripaus tilanteeseen. Mikä minussa on vikana, on ollut kysymykseni. Miksi minulle suoda välittävää ja rakastavaa lapsuutta? En saanut tuntea olevani tärkeä. Se ajatus saa minut edelleenkin välillä hämilleni. Ihan kun en olisi saanut ilmaista tarpeitani, enkä saanutkaan. Äitini ei ollut vastaanottavainen tai kyvykäs kohtaamaan minun eikä varmasti omiakaan tunteitaan. Varmasti osana voi olla ymmärtämättömyys. Surullista se on joka tapauksessa. Tekemättömyyttä ei saa tehdyksi ja toisinpäin. Nämä haavat ovat syntyneet. Ne ovat paikattu. Ne eivät enää kuitenkaan vuoda.

Ihan kuin olisin ollut lapsuudesta lähtien, jotenkin oudolla tavalla väsynyt. Väsyneempi kun omat ystäväni. Ehkä opin kätkemään suruani ja väsyin siihen, että jouduin pärjäämään yksin. Joskus on vaikea tarttua arkeen, pitkän työpäivän jälkeen. Olla se aikuinen, joka inspiroi lapsiaan mukavaan tekemiseen. Tiedostan hyvin, etten toimi samalla menetelmällä mitä itse jouduin kokemaan. Toisinaan kamppailen menestyneen yrittäjänaisen sekä sydämellisen äidin roolin kanssa. Työssäni olen asiakkaille, usein läsnä. Töistä kotiin palattuani, toivoisin hetken huilaavani, jotta jaksaisin toimia riittävänä äitinä loppuillan. Suurin rakennustyö yritykselleni on tehty. Tilaa voisi jäädä nyt kaikelle muulle myös. Jatkossa haluan panostaa vielä enemmän perheeseeni ja keskittyä lasten kanssa olemiseen ja mukavaan tekemiseen.

Vanhemmuus on vaikein ja tärkein asia mitä voi lapselle antaa. Lapset ovat syyttömiä vanhempien ongelmille ja traumoille, jokaisen vanhemman olisi hyvä muistaa hoitaa itseään, jotta voi olla turvallinen ja eheä vanhempi lapsilleen.

Kiitos, kuin luit kirjoitukseni ja kaikkea hyvää sinulle!

Ystävyydellä Anita