Menneisyyden jäljet
Kehoon kertyneitä asioita
Taakka kertymä kehossa voisi näyttää ulkoa päin vaikka tältä. Paksu, jäinen lumipeite kuusen oksilla.Tosin se ei aina näy ulos, vaikka sisällä myllertäisi paljonkin. Vaan vasta sitten, kun kupla todella puhkeaa.
Myötä ajatuksia
Mulla on kaksi äärimmäisen tärkeää kirjaa luvussa. Luen vuorollaan, fiiliksen mukaan niitä. Trauman parantama kirjassa osui yksi lause silmään, minkä olen itsekin jo ymmärtänyt oman kokemani pohjalta.
”Joskus se, mikä on paranemista, luetaan sairaudeksi” ja ”Traumasta johtuvat oireet ovat joskus äärimmäisen tuskallisia, mutta tuskallisempaa niistä tekee ymmärtämättömyys.”
Onneksi tunsin itseäni ja kehoani niin hyvin, että ymmärsin oireeni. Kävin ison prosessin läpi ilman psyykelääkityksiä tai muitakaan lääkkeitä. Kipua oli sitäkin enemmän. Ammattilaisetkaan eivät kaikki ymmärtäneet minua, ymmärrän hyvin ettei yhdellä tapaamisella voi nähdä kokonaiskuvaa. Toisen näkemys oli ehdottaa masennuslääkkeet ja toinen ohjasi psykiatrille, koska imetyshormoonit sekoittivat kehoani ja siitä seurasi lopulta trauman purku sekä aito eheytymiseni.
Syvä sielun yksinäisyys. Niin hauras, mut katkeamaton. Tuo hento kukka, on kuin elämän armoilla. Niinkuin tyttörukka lapsuudessaan. Varjot seuraa kulkijaa. Mut mitään et jaksa ainiaan. Katkaistava on tuo raskas taakka. Sillä minun ei enään kuuluisi olla, vain tyhjäksi kuivuva valuva haava.
Oon edelleen ikuisesti kiitollinen heille, jotka tukivat tuolla pimeällä tiellä. Pysyivät vierelläni ja ovat edelleen elämässäni läsnä. Monet ovat tippuneet tuon matkan aikana, heidän ei ollut tarkoituskaan olla pidempään. Toiset kestivät tuon pimeän retken, mutta eivät kestäneet tulevaa valoani. En aio enää himmentää itseäni, tarinaani enkä omaa kokemustani. Ne ovat osa tätä tarinaani.
”He ovat hiljaa, jotka eivät uskalla puhua”
Lapsuuteni yksinäisyyden tunne sekä hylkäämisen kokemukset varjostivat pitkään elämääni. Avaan kirjoituksissani tuntemuksiani sekä paranemisen matkaani. Olin varmasti ”sairastunut” kiltteyteen ja sen myötä yksin pärjäämiseen. Mitään virallista diagnoosia en ole saanut, vaikka olen terapiassa asioita käsitellytkin. Positiivisen psykologian opinnoissa törmäsin termiin ”posttraumaattinen kasvu”.
Yhdistän tuon termin hyvin omaan tarinaani. Juuri siihen kokemukseen, kuinka menneisyyteni tarina lopulta kääntyi kasvumatkaksi. Huonoista kokemuksista tuli valtava ymmärrys elämää, ihmisiä ja inhimillisyyttä kohtaan. Olosuhteet olivat vain erilaiset, josta lähdin liikkeelle. En syytä ketään tai mitään. Olen hyväksynyt elämäni. Paljon olen kokenut matkanvarrella ja nyt on aika jakaa niitä oppeja enemmän.
Elämän kiemuroita
Tiedän mitä tuska on. Tuntuu, ettei mikään mene eteenpäin. Milloin tämä kaikki kauheus menee oikein ohi? Nuo ajatukset velloivat mielessäni usein.
Nyt voin sanoa. Luota ystävä luota. Kaikki tulee menemään paremmin, kuin uskotkaan. Pysähdy. Ole vain. Mene yksi askel kerrallaan eteenpäin. Välillä askeleet menevät muutamankin askeleen taaksepäin. Eikä sekään mitään, sillä tulee päivä, jolloin kaikki on hyvin. Mä lupaan!
Olemme keskeneräisiä, se tekee ihmisyyteen ilon, silloin kun tiedämme sen. Meidän ei pitäisi murehtia sitä, mitä meiltä puuttuu. Vaan katsoa sitä mitä meillä jo on ja etsiä keinoja rakentaa sen varaan. Minusta elämän tarkoituksen pohtiminen on tärkeää siinäkin mielessä, ettei meidän tarvitse vain tyytyä johonkin. Täytyisi löytää jokaisen oma kutsumuksemme. Kuunnella sydäntä ja toteuttaa elämän tehtäväämme. Välillä on tuntunut vaikealta luottaa, että elämä kantaa. Onneksi se kuitenkin kantaa.
Omannäköinen elämä
Toivoisin jokaiselle rohkeutta ja halua elää, omien arvojensa mukaisesti. Elämään juuri sellaista elämää minkä kokee omakseen. Suurin tehtäväni on olla äiti kahdelle rakkaalle tyttärelleni. He ovat täydellisiä oppaitani ja opettavat minua. Äitiydessä pääsen kasvamaan myös itse ihmisenä. He ovat peilini ja laittavat katsomaan sitä. Perheeni sekä rakastamani työni, antaa merkitystä elämääni, ihan jokaisena päivänä!
Ystävyydellä Anita