Luotto elämänvirran kannatteluun löytyy rosoista ja epätäydellisyydestä
Minun on lapsesta saakka ollut vaikeaa luottaa siihen, että elämä kantaa. Olen ponnistellut, ollut sisukas, tehnyt paljon – yleensä enemmän kuin olisi edes tarvinnut. Olen kouluttautunut paljon, tehnyt sisätöitä selkä hiessä. Vaikka olisin saavuttanut tavoittelemani päämäärän, tai jokin etukäteen pelkäämäni asia on kääntynytkin hyväksi, en mielestäni ole saanut tarpeeksi todistetta kaiken järjestymisestä. Asiathan ovat järjestyneet juuri oman suorittamiseni, väsymättömän puurtamiseni ansiosta! Asiat ovat järjestyneet, koska olen kantanut niistä niin kovasti huolta ja pyrkinyt hallitsemaan kaikkea niihin liittyvää. (Kaiken hallintahan on mahdollista, eikö?) Tämän vuoksi en ole voinut lopettaa suorittamista ja itseni jatkuvaa eteenpäin ruoskintaa. Jos lopetan, voi koko homma kaatua; minä ja kaikki minulle tärkeä. Sitä riskiä ei uskalla ottaa!
Kun pohdin tätä useampia vuosia sitten, huomasin eloni täyttyneen seuraavasta pyhästä kolminaisuudesta: perheen asioiden hoitaminen, työ, laihduttaminen. Kyllä – myös laihduttaminen. Se on kulkenut mukanani kehotyytymättömyytenä ja ainaisena ”jos miinus viisi kiloa, niin sitten” -ajatteluna. Vuosia sitten mietin syvällisemmin elämäni arvoja ja ymmärsin, että olin siihen saakka pitänyt omaa henkistä hyvinvointiani, itsestäni huolehtimista viimeisellä sijalla. Kun elämä eteni massiivisesta ponnistuksesta toiseen, laitoin oman hyvinvointini vaatehuoneen ylähyllylle odottamaan parempaa aikaa niiden -5 kg vaatepinojen kanssa. Odotin aikaa, jolloin palautuminen on mahdollista, eikä elämä tunnu enää liian hapokkaalta. Ja mitä tapahtuukaan niille sitku -asioille? Ne muodostavat sen post-it -lappusen, joka siirretään aina kalenterin seuraavalle sivulle odottamaan parempaa aikaa. Lopulta lapun tarraosan liima kuluu pois ja lappunen lennähtää kalenterin välistä lattialle, josta se noukitaan roskikseen.
Elämällä on tapana olla arvaamaton, se tuo eteen yhä uudelleen tilanteita, joissa voi harjoitella. Se vaikuttaa välillä olevan kuin teini; kolmasosan ajasta murjottaa pimeässä verhot kiinni korkeintaan yhden tavun sanoja murahdellen, toisen kolmanneksen vastustaa kaikkea ihan periaatteesta ja viimeisen kolmasosan tyhjentää jääkaapista kaiken, kerrottuaan hetkeä aiemmin, ettei meillä taaskaan ole mitään syömiskelpoista. Ja ihan niin kuin teininkin vanhempana, myös elämän osalta asiaan kuuluu yllätyksellisyys, omien mukavuusaluerajojen venyminen ja sen ymmärtämisen tärkeys, että olen vajavainen, saan opetella ja olla keskeneräinen. En voi hallita maailmankaikkeutta! Onnistumisen pakkoa ei ole – olenhan ihminen, siis inhimillinen. Kun alkaa uskoa, että ponnistelee jo tarpeeksi ja on riittävä tällaisenaan, luotto elämänvirran kannatteluun saa mahdollisuuden lähteä kasvamaan.
Keski-ikäisenä en ole (vielä) löytänyt suorittamalla kerätyille plussapisteille käyttökohdetta elämässä, enkä paikkaa, jossa niillä saisi alennusta. Mietinkin tänä päivänä, mitä jos riittävää olisikin tehdä se, minkä omalla osaamisellaan tässä tilanteessa, tälle tehtävälle varatussa ajassa voi? Ja sitten olisi valmista.
Lue lisää ajatuksiani hyvinvoinnin kasvattamisesta Instagramista @sun.askeleita
