Keskellä keskeneräisyyttä

Mitä asiaa on silloin kun ”ei ole asiaa”?
Kun kaikki on hyvin eikä ole tarvetta pohtia (miksi) ilmiöitä?
Voiko silloin pysähtyä olemaan? Ja voisiko tuon olemisen ”takana” olla muutakin, miten olisi rakkaus?
Hyväksyvä rakkaus, joka on lopulta kaikkialla. Kaikkien niiden olemassa olevien naamioiden takana. Kiireen keskelle sisällytettynä.

Mitä on tiedostaa keskeneräisyys ja huomata saavansa siitä voimaa?
Mitä tapahtuu, kun oikeassa olemisen tarve hiljenee ja tilalle saapuu salliminen? Tila, jossa tietoisesti voi antaa toisen olla väärässä. Tarve kertoa oikeassa olevaa vastausta väistyy ja huomaakin olevansa lähtöviivalla. Antamassa lähtölaukausta toiselle, lähtemään omalle kierrokselleen huomaamaan sen, mitä hänen tarvitsee huomata.

Vanhemmuudessa on paljon näitä hetkiä, ja ne sisältyvät erilaisiin keskusteluihin lasten kanssa.
Kolmen hyvin erilaisen keskustelijan.

Nuorin on selkeästi oppinut havainnoinnin, ihmettelemisen ja kysymisen taidon. Voi kun olisi aikaa kaikelle sille pohdinnalle dinosauruksista hienoihin kehollisiin temppuihin ja kaikkeen siltä väliltä. Onneksi välillä on ja toisaalta välillä on hyvä, ettei ole. Se opettaa jotain muuta, kuten tilannetajua; toisten huomiointia, itsensä johtajuutta: osaamista valintoihin, sisäisen tiedon kuuntelua, ja sanoinko jo päättelykykyä?

Toinen taas on hiljaisempi, tekee vain sen minkä kokee tarpeelliseksi, ja saattaa jättää tekemättä jos ei osaa (tai oikeammin jos ei tahdo). Ei välttämättä pyydä apua ennen kun on pakko ja sekin ilmenee sattumien kautta. Silti pärjää. Ei niin välitön, välillä ehkä liiankin huoleton. Pääosin aina hymyilevä, paitsi kun suuttuu, silloin harvoin. Oman arvon tunteva. Epävarma, vain harvoin, silloinkaan ei oikeastaan johdu itsestä. Yleensä uudesta, vielä vieraasta tilanteesta. Tunteva, herkästi aistiva, selviytyjä (erittäin hyvällä tavalla).

Ensimmäinen ja niin isot tunteet, ääripäiden välillä liikkuva. Taitava, itsetietoinen, itsensä tunteva, tarkka ja pirun hyvän kuulon omaava. Silloin kun haluaa niin vs. tarvitseva, vaativa, kiinni pitävä, tasapainoa etsivä, omin ehdoin elävä, omistava. Syntymästään asti tiennyt mitä haluaa, osannut sen näyttää. Sillä laittanut vanhemmat koville ja samalla saaden vanhemmista ylpeitä (tai äidistä ainakin).

Hetkeäkään ei tarvitse miettiä, että he eivät pärjäisi.

Enemmän peili kääntyy itseen ja joka kerta se on tavoitteena. Miten minä pärjään? Miten teen parhaani, olen ja olen niin, että itsekkin kerkeän pysähtyä omien tarpeiden äärelle. Se on vaatinut pysähtymisiä, paljon pysähtymisiä elämän äärelle. Valintoja ja syvää sisäistä tietoa, uskoa ja luottamusta, sekä tietoa siitä, että minä pärjään. Kunhan lapsilla on mahdollisuudet kulkea omaa tietään, minä kerkeän kyllä olla omallani.

Joten yhä enemmän valitsen hiljentyä, antaa heidän kulkea omaa tietään. Mokata, väsyä, kompastella ja huomata, että aina selviää. Ja aina vierellä on joku: sisarus, äiti, isä, isovanhemmat saatavilla jonka puoleen voi kääntyä. Kunhan on siihen valmis.

Voisiko tämä toimia myös työelämässä? Tai elämässä ylipäätään? Moni varmasti on kuullut sanonnan ”jokainen valitsee itse oman sotansa”? Mitä jos ei valitse sotaa? Vaan valitsee rauhan? Luulen, että aina se ei ole mahdollista, on tilanteita jolloin on pakko puolustautua jopa äärimmäisin keinoin. Kumminkin, jos teon taustalla on hyväntahtoisuus, luottamus elämään ja tahto saavuttaa rauha. Ehkä silloin voisi antaa koirien räksyttää rauhassa (eihän haukkuva koira pure?). Sekään toki ei tarkoita sitä, ettei mielipidettään sanoisi, sitten kun sille on aika ja paikka. Tärkeintä on, miten sen sanoo sekä onko toinen valmis kuulemaan.

-K-