Hiljaisuus on tie taivaaseen

 

Mietitäänpäs tällaista nyt hetki. On ilta ja olen alkamassa nukkumaan. Juuri asettaessani päätäni ihanasti pehmoiselle tyynylle alan pohdiskelemaan asioita. Teen sen niin isolla intensiteetillä, että päästäni lentelee kipinöitä tyynyliinalleni. Kehoni alkaa jännittyä ja ylivirittyä. Tyynyliinani on tulessa ja unesta ei näy vilahdustakaan. Enää.

Ajatukseni kasvavat niin isoiksi, etteivät ne meinaa mahtua päähäni. Ne tekevät solmuja ja menevät jumiin. Aivot kiljuvat apua – on tapahtunut ylikuormitus, enkä ole tietenkään ratkaissut mitään. Aamulla on ajatuskrapula, morkkis ja väsyttää. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä, kysyn itseltäni. Miksi en alkanut vain nukkumaan? Ööö, koska luulin pelastavani maailman ja itseni kaikelta miltä pelastua voi. Keskellä yötä ja korvat kipinöissä.  No onnistuiko se? Ei.

Sen sijaan olen VÄSYNYT ja kiukkuinen. En jaksaisi liikuttaa edes korvanlehteäni, mutta noustava on. Energiatasoni on alhainen ja olen päivässä mukana korkeintaan vain puoliksi. En sitäkään. Olen yksinkertaisesti liian väsynyt pelastamaan itseni, puhumattakaan koko maailmasta. Fantasioin siitä, että voisin mennä ikkunasta näkyvälle nurmikolle nukkumaan. Sinne vain, vaikka muurahaiset kainaloissa. Kunhan saisin laittaa silmäni kiinni ja antaa unen helliä.

Seuraavana iltana asettelen taas pääni ihanan pehmoiselle tyynylle, koska on vihdoin uniaika. Tarinan voisi olettaa jatkuvan niin, että tietenkään en enää sytyttelisi tulipaloja petivaatteisiin. Kuka hulllu nyt toistaisi saman virheen uudestaan tietäen mitä siitä seuraa? Joo, minä. Nostan käteni nöyrästi ylös ja tunnustan heikkouteni. Mutta miksi ihmeessä teen sen? No siksi, että olen unohtanut jotain oleellista. Nimittäin sen, että hiljaisuus on tie taivaaseen.

Vasta kolmantena iltana muistan sen, että mitä tarvitsen oikeasti. Minun täytyy olla hiljaa ja antaa äänettömyyden puhua. Nimittäin ihan totta, se puhuu. Miten voinkaan unohtaa sen niin usein? Asettelen taas kivan pienen pääni ihanan pehmeälle tyynylleni. Kehoni meinaa alkaa jo automaattisesti jännittymään, mutta tänään olen päättäväinen. Minun pitää ihan oikeasti pelastaa itseni, eikä se onnistu kireänä ja pää solmussa. Been there, done that. Tuhat kertaa. Nyt riittää taas.

En käytä mielenvoimaa kaaokseen, vaan keskitän sen yhteen asiaan. Valitsen tunnustella sitä, että miltä kehossani tuntuu. Se on kireä ja väsynyt. Se on aivan uupumuksen tilassa ajatuksistani, jotka ovat laukanneet villeinä ja vapaina sinne sun tänne. Vapaus ja vastuu – se on se juttu. Valitsen kaikista tiukimmalta tuntuvan kohdan ja se on palleani. Hengitän niin, että ohjaan jokaisen henkäyksen kulkemaan ylävatsassani sijaitsevan jännityksen läpi. Teen sinne eräänlaisen polun, jota pitkin hengitykseni kulkee edes takaisin. Uudestaan ja uudestaan.

Huomaan, että minussa alkaa nousta ajoittain turvattomuuden tunne. Se meinaa saada ajatukset kiihtymään uudestaan, mutta ohjaan huomioni polulle. Hengitän sitä pitkin edes takaisin ja teen sitä pitkään. Niin, että alan tuntea palleassani lämpöä. Se alkaa rentoutua ja tuntuu kuin polulla alkaisi jotenkin poksahdella. Kivet murtuvat ja reitti eheytyy. Energia alkaa virrata koko kehossa, joka tuntuu rauhallisena euforiana. Maadoittuneena mielihyväntunteena ja suurena rauhana.

Mieleni hiljentyessä ja turvan tunteeni lisääntyessä tunnen pian nukahtavani. Ennen tätä hetkeä esitän itselleni kysymyksen, joka on painanut mieltäni viime päivinä. Lausun sen mielessäni ja annan olla. Nukahdan ja saan unessa alitajunnaltani tietoa, jota olen kaivannut. Herään aamulla rauhallisena ja enrgisenä. Pitkästä aikaa ilman krapulaa!

 

 

 

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Hiljaisuus on tie taivaaseen

  Mietitäänpäs tällaista nyt hetki. On ilta ja olen alkamassa nukkumaan. Juuri...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.