Ole hiljaa nainen

 

Kurkistelen kännykkää ja tarkastan sähköpostin. Noin kymmenettä kertaa lyhyessä ajassa, eikä vieläkään mitään. Katson ulos ikkunasta, eikä sen edessä olevassa puistossa näy ketään. Kirjoitan pitkästä aikaa tunnetta pursuavan facebook-päivityksen, joka hetken päästä hävettää. Otan sen pois ja sekin nolottaa. Joku ehkä huomasi, että tein niin.

Alan miettimään, että onko vaatteisiini pesiytynyt muurahaisia. Olo tuntuu, kuin niitä vilistelisi joka ikisessä kehon osassa niin, että melkein kiemurtelen. Tuntuu, että ihan kihisen. Ja puhisen. Tekisi mieleni lähteä juoksemaan metsään niin kovaa, kuin pääsen. Itse asiassa, se on ainoa asia, joka kannattaa. Teen sen ja se on paras päätös koko päivänä.

Metsässä rauhoitun heti ja aikaisempi olotila, jota voi nimittää esimerkiksi häröilyksi, on poissa. Juoksen niin, että maa kopsahtelee jalkojeni alla. Auringonvalo pilkistää puiden okisen väleistä ja ilmapiiri on vihreän vehreä. Hengitän metsän voimaa sisään niin, että kehoni alkaa jotenkin hykertelemään. Tämä on luonnon oma taikatemppu, ajattelen melkein ihmeissäni.

Mitä ihmettä äsken tapahtui, kysyn itseltäni. Ketä tai mitä oikein etsin kännykästäni tai sieltä tyhjästä puistosta? Minua alkaa hymyilyttämään ja oikeastaan naurattamaan. Vastaus on aika selvä, mutta strategia ontui. Koetin tietenkin löytää rauhan, vaikka huomaamattani juoksin sitä karkuun. Voi hyvänen aika, miten unohdinkaan oikean reitin. Taas.

Olo on rauhallinen, mutta tunnen kurkussani kireyttä. Rintakehä on jännittynyt ja olkapäät tuntuvat tiukilta. Niin, niinpä tietenkin. Olen alkanut keräilemään erilaisia tunteita kehooni viime viikkoina niin, että sinne on muodostunut eräänlainen myttyrävarasto. Olen tainnut vähän niellä kiukkua ja piilotella kyyneitä. Näitä ihania ja niin tavallisia tunteita, jotka on hyvä ottaa vastaan ja päästää vapauteen. Muuten ne tökkivät ja puristelevat kehoa sieltä sisältä. Niillä on paljon asiaa, eivätkä ne luovuta helpolla.

Olen huomaamattani huomannut tunteiden kokoelmannitsessäni, joka on alkanut lopulta jännittää. Siksi olen halunnut leikkiä, ettei niitä olisi siellä ollenkaan. Äh, miten höpöhöpö-strategia onkaan yrittää löytää rauha itsensä ulkopuolelta. Ei auta, kuin pysähtyä ja tuntea. Meinaan kiemurrella, koska jokin minussa vastustaa näiden tunteiden vastaanottamista. Äää ja iii, huutaa mieli ensin. En edes vastaa sille, vaan päätän olla hiljaa.

Istun alas, suljen silmäni ja hengitän eri rytmeissä. Herättelen kehoani ja annan myttyräisten herätä myös hengityksen mukana. Lopulta hengitän enää hitaasti ja hitaasti niin, että hengitys nousee varpaista ylös päähän ja takaisin alas. Hengitys alkaa, vain tapahtua ja olen ihan hiljaa. Annan kaiken ulkopuolellani olla ja hoivaan sisintäni. Hiljaisuudella ja hyväksynnällä. En työnnä, enkä puske. Ei ole kiirettä mihinkään.

Se mikä haluaa tulla ulos nyt, saa tulla. Se mikä tarvitsee aikaa, saa aikaa. Lupaan, että annan tämän mahdollisuuden ja hoivan itselleni aamuisin ja iltaisin. Kuinka olenkaan voinut unohtaa, ihmettelen ja silti. Äänessäni kuuluu lempeys, eikä toruminen. Hiljaisuus ja rauha. Tässä ne ovat, tervetuloa.

Kaunista päivää kaikille!

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Ole hiljaa nainen

  Kurkistelen kännykkää ja tarkastan sähköpostin. Noin kymmenettä kertaa lyhyessä ajassa, eikä...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.