Anna pienelle pojalle aikaa
Vuoden vanha poikani kiemurtelee ja alkaa lopulta itkemään. Häntä hypistellään niskasta, poskipäistä ja varpaista. Aikuinen kokee tilanteen leikkisäksi, mutta poikani ei täytä odotuksia. Hän ei reagoi, kuten ehkä niin monet lapset tekevät. Se on aikuisen mielestä väärin.
Tule nyt syliin, aikuinen jatkaa puheluaan ojentaen käsiään pikkuista kohti. Poikani tarraa minuun, kuin peläten joutuvansa syöttötuolinsa nielemäksi. Samalla hän kuitenkin yrittää vielä vääntää väkinäisen hymyn, vaikka hänen kehonsa on täysin jäykkä ja silmistä alkaa valua kyyneleitä.
Aikuinen tulkitsee lapsen antamat viestit niin, että häntä täytyy karaista. Ennen vanhaan sentään hiihdettiin jääpallosateessa vastatuuleen hakemaan kylältä maitoa. Lapsia oli sullottu ne kaikki kuusi pulkkaan ja itkutkin loppuivat jo kolmen kilometrin kohdalla. Ei paljoa kyselty, että miltä sinusta nyt mahtaa tuntua. Ruokaa oli saatava.
Hyvä on, tarinan keksin itse, mutta aikuisen viesti lapselle on aivan sama. Eihän tässä maailmassa selviä, jos alkaa omia tuntemuksiaan liikaa kuuntelemaan. Maidot jää kaupasta hakematta ja vatsa kurnii tyhjyyttään.
Joskus sotien aikaan ainoa selviytymiskeino on voinut olla omien tunteiden tukahduttaminen ja keskittyminen ainoastaan eloonjäämiseen. Kysymys onkin, että onko aika mennä eteenpäin?
Vanhat ja nyt jo usein toimimattomat käyttäytymismallit periytyvät, kuin salaa sukupolvelta toiselle. Monet niistä kuuluvat todenteolla kaatopaikalle tai ainakin kierrätettäväksi niin, että niistä tehdään jotain ihan uutta ja hienoa. Jotain sellaista, joka sopii tähän aikaan.
Poikani yritti hetken miellyttää aikuista tekohymyllä, vaikka tilanne tuntui hänestä epämukavalta. Lapseni onneksi kiinnitin huomiota siihen, että mitä tilanteessa tapahtui. Nimittäin muuten sama vanha kierre olisi ollut taas valmis ja lähtenyt niin sanotusti uuteen nousukiitoon.
Keskeytin tapahtuman ja selitin, että lapsestani ei nyt tunnu hyvältä. Jouduin tekemään sen Pohjanmaalla tapahtuneen vierailumme aikana useaan kertaan ja niin, että poikani ehti alkaa jo reagoimaan siihen.
Hän käpertyi jalkaani, eikä ottanut enää parin päivän aikana juurikaan katsekontaktia muihin aikuisiin. Lapseni muuttui flirttailevasta ja iloisesta pienestä ihmisestä, sulkeutuneeksi, sekä pelokkaaksi. Hän ei luottanut siihen, että tulisi nähdyksi ja kuulluksi muiden aikuisten seurassa. Hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi. 
Olin puhunut aiheesta läsnäoleville aikuisille toistuvasti, mutta viestini sivuutettiin jatkuvasti. Ehkä siksi, että aikuiset eivät olleet itse tottuneet tunnistamaan omia syviä tarpeitaan ja siksi käsite tuntui heistä täysin vieraalta. He eivät ymmärtäneet, että pikkuiseni tarvitsi aikaa.
Lopulta jouduin puhaltamaan hieman tulta kiduksistani, jotta minä ja lapseni tulisimme kuulluksi. Heti, kuin pojalleni annettiin tilaa, hän lähestyi aikuisia itse. Hän antoi heidän varpailleen hassuja pusuja, ojenteli erilaisia lahjoja, kuten pikkuisia kiviä, sekä paperinpaloja.
Lopulta poikani löysi pallon ja alkoi vieritellä sitä aikuiselle hitaasti ja kärsivällisesti. Tämä toiminta, joka voi ulospäin vaikuttaa mitättömältä, sisälsi viestin. Se kertoi, että jos kärsivällisyytesi riittää, alan rakentamaan luottamusta sinuun. Omaan tahtiini ja asioita pakottamatta.
Jos, sinulla on minulle aikaa ja jos maltat pysähtyä luokseni, saat elämääsi yhden kauneimmista ihmissuhteista, joita maailmassa on. Pallo on sinulla. Jos haluat tutusta minuun, tarvitsen vain aikaasi ja läsnäoloasi.
