Ihanan hirveä kaunis pelko

Poikani nukkuu sylissäni keuhkokuumeessa ja toivon joka hetki, että se olisi ohi. Vau, mikä läsnäolon mestari, ajattelen pelokkaan huvittuneesti. Ei tee mieli hengittää tätä hetkeä sen enempää sisään, kuin uloskaan. Haluan, vain sen loppuvan. Rintakehä tiukkana ja hartiat kireänä toivon hyvää haltiatarta vierelleni kysymään toivomustani. Vastaisin hetkeäkään epäröimättä, että huiskautapa sillä sauvallasi tätä tilannetta, jotta se olisi ohi. NYT.

Ei näy haltiatarta ja todella epämukavalta tuntuvat päivät menevät eteenpäin yhtä nopeasti, kuin maantien vierellä tassutteleva etana. Se, että olen täysin yksin poikani kanssa, ei helpota yhtään oloani. Mieleeni luikertelevat ajatukset siitä, että entäpä jos jotain pahaa käykin. Ajatus on niin sietämätön, että tekee mieli jotenkin kiemurrella siitä pois. Poikani nukkuu päälläni, jopa tunteja. Kotimme on hiljainen, enkä pääse tunnetta pakoon, vaikka miten yritän.

Inhoan pelkoa kyllä, niin se on. Usein kuulen sanottavan itsestäni, että olen todella läsnä elämän erilaisissa hetkissä. Lällällää! Olette väärässä, koska nyt haluan pakoon. Enkä pelkästään nyt, vaan muinakin sellaisina hetkinä, jolloin todella syvältä alitajunnasta nouseva pelko alkaa kurkistella päivänvaloa. Yäk ja hyh hyh.

Poikani ei ole tullut antamaan armoa itseni välttelyssä, joten tässäkin joudun lopulta kuuntelemaan häntä. Myönnän, että en tee sitä suosiolla. Jos voisin niin juoksisin tätä tunnetta karkuun nopeammin, kuin sarjakuvien Nakke nakuttaja. Huomaan, että pelkoni alas painaminen vie ihan valtavasti energiaa. Juuri sitä, jota tarvitsen tähän elämään, jotta voin tehdä siitä vieläkin ihanamman.

Keuhkokuumeen aikana en uskaltanut ottaa pelkoa vielä vastaan, mutta tein kuitenkin päätöksen. Lupasin itselleni, että teen sen vielä. Annan sen tulla, pelon. Tämä massiiviselta vaikuttava tunne ei ole syntynyt yhdessä poikani kanssa, vaan paljon häntä aikaisemmin. Rakas pikkuiseni ainoastaan nostaa pintaan syvää turvattomuutta, joka minussa on ollut jo pitkään kaikkien vahvuuksieni rinnalla.

Tilaisuus uuteen pelkäämiseen syntyikin hyvin pian ja nyt oli pakko uskaltaa tehdä se. Tuntea. Hitain pienin, mutta päättäväisin askelin. Taas tapahtui jotain, joka hinasi tämän varjoni ylös valoon. Ensin yritin järkeillä ja kertoa itselleni, että ei ole mitään hätää. Toivoin pelon kuuntelevan rationaalista puhettani. Se ei onnistunut ja tunsin olevani jollain tavalla jähmettynyt. Kokeilin vielä vanhasta tottumuksesta unohtaa koko asian, mutta sekään ei toiminut. Oli liian myöhäistä.

Lopulta en osannut enää tehdä muuta, kuin odottaa hetkeä, jolloin olisin yksin. Poikani nukahtaessa menin olohuoneeseen ja laitoin kauniin himmeän valaistuksen päälle. Istui sohvalle ja tunsin pelkoa. Annoin koko kehoni syvyyksistä tämän tunteen tulla esiin ja sanoin maailman kaikkeudelle, että MINUA PELOTTTAA. Sanoin sen rauhassa ja, vain tunsin turvattomuuttani.

Antauduin tunteelle ja mielessäni, vain ilmaisin sitä. Tuntui kauhealle ja ihanalle. Uskomatonta, että olin vihdoin tähän valmis. Lopulta ymmärsin, että olin kulkenut niin pitkän matkan, että olin itsessäni riittävän turvassa. Katto ei tippunutkaan niskaani, eikä seinätkään kaatuneet päälleni. Siinä ne kaikki olivat paikoillaan, vaikka sanoin ääneen, että minua pelottaa. PELOTTAA. Voi, kuinka vapauttavaa sanoa se.

En yrittänyt ratkaista mitään ja olin, vain pelkästään elossa. Ehkä enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Virtasin pelkoni kanssa yhdessä ja lopulta annoin itkun tulla, sekä puhdistaa ihanasti. Paradoksaalisesti minua pelotti kovasti, mutta yhtä aikaa olin todella turvassa. Omassa kehossani ja maailman kaikkeuden lempeässä sylissä. Tiesin, että aika tähän oli oikea.

Tein uuden lupauksen yrittää parhaani uskaltaa aina pelätä ihan rauhassa. Niin hassulta, kuin se mahtaa kuulostaakin. Päätin myös ottaa uuden askeleen kohti erästä hieman uutta ajatusta. Nimittäin sitä, että uskon kaiken olevan hyvin. Huolimatta siitä, että mitä tapahtuu. Otan elämän vastaan ja annan sen, vain tulla. Kiirettä ei ole ja tätä harjoittelen. Se tuntuu hyvältä. Ja pahalta.

Tunnen, että taas kerran olen lähempänä syvintä olemustani. Elämänvoimaa ja sen virtaa, joka kulkee vapaammin ja vapaammin koko ajan. Kiitos rakas maailmankaikkeus näistä upeista ihanista ja kippeistä kokemuksista. Kiitos, rakkaasta pojastani. Hassusta ja temperamenttisesta, mutta herkästä pikku gurustani.

Phiiis and löööv xxx

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Viisi tapaa saada lapsi hymyilemään

Olipa kerran eräs päivä, jolloin korona-pandemia mylläsi maailmaa läpikotaisin. Samaan aikaan kotonamme...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.