Elämän peilisali

Tiedätkö sen tunteen, kun oivallat itsestä tai elämästä jotakin uutta? Lapsen maailma rakentuu uuden oivaltamisesta ja saan työni kautta olla mukana todistamassa tuota iloa. Paras oivallus on ”minä osaan”. Lisäksi lapsi oivaltaa itseään vuorovaikutuksessa, siksi on tärkeää mitä hänelle aikuisena viestimme ei vain sanojen ja eleiden kautta, mutta myös energian tasolla.

Kun kasvamme kohti aikuisuutta, saattaa käydä niin että asetumme liian mukavasti omalle raiteellemme ja tulkitsemme maailmaa tästä näkökulmasta käsin. Syvä uteliaisuus sammuu. Ajaudumme loogisuuden, muuttumattomuuden ja yksitoikkoisuuden viivasuoralle tielle. Se on meille tuttua ja turvallista. Tämä kuitenkin ajaa meidät yksinäisyyteen, erillisyyteen ja kohtaamattomuuteen. Nämä ovat juurisyitä, joista kasvaa sitten erilaisia kärsimyksen tuotoksia.

Pelkäämme erilaisuutta. Tätä pelkoa näemme maailmassamme paljon. Pelkäämme muiden totuuksia, eli tapaa nähdä, käsittää ja kokea. Siksi meillä tulee yhteentörmäyksiä ihmissuhteissa ja vetäydymme maailmassa omiin poteroihimme. Suuremmassa näkymässä juuri tästä on kyse lukemattomissa vastakkainasetteluissa, jotka estävät yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumista.

Tosiasiassa me ihmiset olemme uskomattoman moniulotteisia olentoja. Hyvin varhain ehdollistumme näkemään itsestämme vain yhden kulman. Tulemme osaksi sukumme linjaa, jo kaukaa muodostunutta. Vanhempamme välittävät meille ainoastaan sen, minkä itsessään tiedostavat. Tässä maailmassa se on monesti vielä aika tiedostamaton ja ahdaskatseinen käsitys. Myös yhteiskuntamme ehdollistaa meitä näkemään itsessämme vain tiettyjä puolia ja jos emme ole tarkkana, näistä näkemyksestä tulee omiamme kuin vahingossa. Niin auktoriteettiehtoisia olemme.

Meissä monessa kuitenkin elää kaipaus nähdä lisää, kokea itsemme äärettömän moniulotteisuuden. Mitä enemmän avaudumme sielumme rajattomuudelle, sitä enemmän tunnemme syvää rakkautta. Sen myötä syntyy helpotuksen tunne, vapaus ja yhteenkuuluvuus. En olekaan erillinen, en yksin. Olen samaa, yhtä ja tasa-arvoinen. Jotta tunnistaisimme tämän totuuden; olemme yhtä ja osa yhteistä yhteisöä, on astuttava pois hierarkioista ja nähdä jokainen ihminen yhtä arvokkaana ja saman vertaisena luomuksena.

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Meillä on mikro- ja makrohierarkioita, jotta päätöksen tekemisellä olisi rakenne ja tehtäväjako selkeä. Menemme kuitenkin harhaan, jos ajattelemme, että tästä syntyy jonkinlaisia todellisia rakennelmia, joissa toiset ovat yläpuolella ja toiset alapuolella sillä silloin ruokimme egoamme. Annamme sille vallan ruokaa. Yksilöiden tasolla tuomitsemme kaiken sen, joka ei mahdu kapeaan, turvalliseen ajatusmaailmaamme. Siksi emme näe toista inhimillisenä ihmisenä, vaan uhkana. Uhka on se, mikä on meille tuntematonta.

Kun kohtaa itsensä, kaiken mustankin, alkaa myötätunto valtaamaan tilaa. Tuo myötätunto levittäytyy myös kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa. Siksi meillä jokaisella on suuri vastuu olla itselleen mahdollisimman rehellinen. Joskus kipumuurit ovat niin vankat, haavat niin verillä, että kykenemme ainoastaan toimimaan siitä kohdasta, missä koemme näennäistä mukavuutta. Istumme omassa pesässämme emmekä uskalla lentää, emme edes pyrähdellä. Saatamme turvautua statukseemme, tietoon ja oppineisuuteen, jopa paljon satuttavimpiinkin asioihin. Silloin elämme pinnalla. Emme kohtaa itseämme, emmekä pysty kohtaamaan toistakaan.

Toisinaan olen todella hengästynyt ja uupunut tästä kaikesta. Uskon että me kaikki olemme ja se näkyy eri tavoilla. Itse tiedostan tämän kirkkaasti. Tunnen kehossani. Empaattina imen näistä vääristymistä syntyviä energioita järjestelmääni vain toimiessani osana arkista maailmaa. Kuin seisoisi jatkuvasti energeettisellä sotatantereella. Onkin tärkeää löytää omat henkiset, psyykkiset, fyysiset ja energeettiset palautumiskeinot. Lisäksi jotain, millä suojata vähän. Ja sen jälkeen jatkaa työtä, tehdä asioita näkyväksi. Kohdata itseään lisää, kohdata muita ja oppia taas enemmän.

Toinen puoli tästä on se, että saa kokea maailmaa mielettömän monivivahteisesti. Monessa hetkessä tuntee syvää rakkautta kaikkea elävää elämää kohtaan. On suuri lahja, kun kohtaa jonkun sellaisen, joka haluaa nähdä ja ymmärtää, vaikka kokisimme maailmaa hyvin eri tavoilla ja tuntisimme turvaa eri asioiden äärellä. Se ei kuitenkaan estä meitä kokemaan ykseyttä. Juuri ymmärrys, myötätunto ja uteliaisuus päästävät meidät sisään. Päästään sydämien äärelle.

Mikä meidät parantaa? Kohtaaminen. Nähdyksi tuleminen, kuulluksi tuleminen. Että annetaan toistemme olla omia itsejämme, kunnioitetaan sitä mitä nähdään, kunnioitetaan toisen tietä. Annetaan sen kaiken olla avoimella kämmenellämme, ei käännetä katsetta pois. Näen sinut, kuulen sinut, rakastan sinua ja EHDOITTA. Sitä me tarvitaan.

Tässä tullaan lopulta oman elämäntarkoituksen äärelle. Ei meitä ole luotu niihin ahtaisiin poteroihin. Me jokainen ollaan kuin luonto, jatkuvasti muuntuvia, uutta synnyttäviä. Me ollaan elämän tanssi, sen äärettömässä laajuudessaan. Miten me päästään kasvamaan ulos? Ymmärtämällä, että jokainen eletty minuutti on mahdollisuus. Elämä on nimittäin kuin peilisali, se heijastaa meille jatkuvasti omaa kuvaamme hyvin moniulotteisesti. Se on kaunista ja täyttävää! Pääsee kokemaan itseään syvältä. On vain valittava katsoa.