Mikä ei tule muuttumaan

Miksi en vain ymmärtänyt silloin jo, ollessani 18-vuotias, kun äitini tokaisi minulle ”voisit jo muuttaa pois”. Ettei minun äitisuhteeni tule olemaan koskaan sellainen, jota olisin toivonut. Äitini on hylännyt minut lukuisia kertoja. Olen vain uskotellut ja toivonut, että kaiken saisi jollain tapaa muutettua. Tänään päälle nelikymppisiä, totean että en saa ja olen valmis irtipäästämään sen mitä en koskaan tule saamaan. Olen lopen kyllästynyt odottelemaan sekä pettymään kerta toinen toisensa jälkeen. En ole merkinnyt äidilleni mitään. Olen ollut taakkana jo syntymästäni lähtien. Koenkin, että olen kasvanut tähän pisteeseen kuusivuotiaasta lähtien aivan yksin henkisesti. Hyvin itsenäisesti, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Isäni ei ollut kuviossa, eikä sukulaisia juurikaan ollut.

Uskottelin aikani, että äidin kuuluu olla elämässäni mukana, edes etäältä.  Huomaan, ettei niin vaan tarvitse olla. Koska jälleen herään todellisuuteen. En tunne mitään yhteenkuuluvuutta tai välittämisen tunnetta äidin puolelta. Hän on myös isovanhempi. Sen vuoksi olisin toivonut. Raja nyt tuli vastaan. Ei enään. En voi enkä jaksa uskotella mitään hyvää. Annan vain olla.

Kaipaus, jota olen kokenut. On muuttunut vahvuudeksi, sillä pärjään ja tulen aina pärjäämään elämässä. Tuki ja turva koostuu, aivan muista kuin omista vanhemmista. Iso työ täytyy tehdä itse, jotta turva löytyy sisältä. Tuki ja yhteenkuuluvuus koostuu ystävistä ja omasta perheestä.

Yksinäisyys on kuulunut elämääni hyvin varhaisessa vaiheessa. Välillä useammin. Alan jo ymmärtämään kokonaisuutta niin, ettei se vaivaa minua läheskään niin paljon. Nautin yksinolosta, ennen se ei ollut helppoa.

On vain pitänyt hyväksyä, ettei minulla ole välittävää äitiä. Kerran vuodessa on näkynyt Facebookin päivityksessä syntymäpäivä onnittelut. Ei mitään henkilökohtaisempaa viestiä. Vanhempani eivät ole koskaan tukenut rahallisesti elämääni. Kaiken olen rakentanut itse.

Etäisyys opettaa

Kun kaaduit. Kukaan ei nostanut ja ottanut syliin.

Kun sinua pelotti. Kukaan ei luonut turvaa ja sanoittanut kanssasi tunnetta.

Kun kaipasit rakkautta. Sait vaatteet yllesi ja ruoan pöytään.

Kun halusit jotain ihanaa. Jouduit odottamaan, että pääset töihin ja tienaat omat rahasi, jotta saisit sen mistä haaveilit.

Kun halusit levätä ja hetken vain huokaista. Sinulle asetettiin odotuksia, tekemistä ja mahdollisimman hyvää suoriutumista.

Olit herkkä ja haavoittuvainen. Jouduit silti sivuuttamaan ne ominaisuudet ja olemaan vahva ja tarvitsematon.

Häpesit, vaikkei ollut mitään hävettävää.

Opit selviytymään. Opit pärjäämään, vaikka aina et todellakaan jaksanut. Opit tukahduttamaan tunteitasi, toiveitasi ja ylipäätään sinua.

Synnyin tänne maailmaan ihan, jotain muuta varten kuin eheän ja rakastavan ydinperheen kanssa. Rikkinäisyys on osa elämääni. Kristallin palasia kuvaa tätä tarinaa. Tehtäväni on katkaista sukupolvien ketju. Puhumattomuus on osa tätä ketjua. Puhun, vaikkei se aina mukavaa olekaan. Teen sen minun ja sinun vuoksesi. Tiedän mitä on olla rikki ja hylätty. Tärkeimmän ihmisen toimesta. Äidin, joka kantoi ja saattoi sinut elämään, ilman ettei sinulta kysytty jaksatko saati haluatko tallustaa tätä matkaa yksin.

Näiden kokemusten ja ymmärryksen jälkeen nostan itseni tärkeimmälle paikalle elämässäni. Liian pitkään selviydyin pakon edestä. Voin jatkossa vapaaehtoisesti valita keiden seurassa vietän arvokasta aikaani ja mitä annan itsestäni. Enään en yritä turhaan muuttaa sellaista mikä ei tule muuttumaan.

Ystävyydellä Anita