Toipilaana toipumassa oleminen on rakkauden teko itselle

 

Tänään olin surullinen. Iso möhkäle surua virtasi ulos, äänen kanssa. Välillä se oli kuin pienen lapsen soperrusta ja välillä se kasvoi isoksi ulvonnaksi.

Itkin ja lohdutin itseäni. Silitin ja halasin, sallin koko surun voimakkuuden ja ääniskaalan kaikkineen.

Itkun tyynnyttyä tiedostin, kuinka paljon olen käynyt läpi sallimattomuutta itkun virtaavuutta kohtaan. Surun ilmaisua kohtaan. Ylipäätään tunteiden ilmaisua kohtaan. Ja eritoten äänen kanssa ilmenevää ilmaisua kohtaan. Itseni ja muiden taholta.

Istuin parvekkeella ja tunsin kuinka kehoni oli itkun jäljiltä kuin halvaantuneen keho. Pysähtynyt. Se ei tuntunut voivan liikkua, se tahtoi vain olla paikallaan ja olla antautunut. Silmät liikkuivat ja katsoin pilvettömällä taivaalla liiteleviä lintuja. Katsoin, nautin näkemästäni ja koin valtaisaa rauhaa. Tyyneyttä ja rauhaa. Pikkuhiljaa kasvoille kuivuvat kyyneleet tuntuivat nautinnollisilta, enkä kokenut minkäänlaista tarvetta pyyhkiä niitä pois.

Annoin itseni levätä siinä kokemuksessa ilman, että olisin pyristellyt vastaan, ettei niin saisi tapahtua. Hiljensin kokonaan päähäni vähääkään tulevat ajatukset ja vaatimukset siitä, kuinka nyt olisi hyvä ryhdistäytyä ja ehkäpä vielä mitä nopeammin, sen parempi. Antauduin kokemaan juuri sitä, mitä koin ja se tuntui rauhalta.

Itkun voima

Kuinka monella meistä on kokemuksia hyväksytyksi tulosta oman surun tai muun tunteen kanssa? Kuinka paljon tunteisiin liittyen on meille vanhoilta ajoilta edelleen ehdollistettuna, ettei niitä saisi tuntea? Että on kunnioittavaa käytöstä olla tarpeeksi tahillitty ja hallittu, ainakin ja varsinkin kodin ulkopuolella, siellä niin kutsutuilla “ihmisten ilmoilla”.  Monellako meistä on kokemusta, ettei tunteiden  kanssa saa tulla näkyväksi eikä ainakaan kuuluvaksi. Ettei se tunteen näkyminen ja kuuluminen ehkä olekaan tarpeeksi henkistä ja henkisen ihmisen elämään kuuluvaa?

Oma kokemukseni on, että silloin kun suru tai muu tunne saa tuntua juuri sen suuruisena kuin se siinä hetkessä tuntuu ja näyttäytyy ja tulee kohdatuksi hyväksytysti kokonaisena, mahdollistaa se todella suuren paranemisen lähtökohdan. Täällä karussa pohjolassa me tunnumme pelkäävämme tunteitamme enemmän kuin villipetoja tai ehkä ne tunteemme meille näyttäytyvät juurikin villipetoina. Toista on latinokulttuureissa ja alkuperäiskansojen keskuudessa.

Itku ja suru ovat asioita, joista olen saanut paljon häpeäkokemusta. Lapsuudessa olen kuullut paljon itkua ja surua lyttäävää kommentointia ja myös edelleen näen paljon, kuinka aikuisena ennemmin pelkäämme omaa suruamme kuin olisimme sinut sen kanssa. Aina iloinen, reipas ja toimelias on malli jonka huomaan itselläkin helposti selkärangassa olevan, niin tiukkaan se on istutettuna. Pelätessämme omaa surua, tulee helposti myös lytättyä toisten suru. Tunteiden kohtaamisen pelottavuuden näkyminen on jotain, mikä minusta on huolestuttavaa. Esimerkiksi jos lapset eivät saa kokemusta, että aikuiset ovat sinut tunteidensa kanssa, kuinka he voivat oppia tulemaan sinuiksi omien tunteidensa kanssa. Voi olla, että lapselle on näennäisesti annettu lupa tuntea, mutta todellista lupaa ei ole. Ihminen tarkkailee ja lukee aina enemmän alitajuisia ja toiminnan kautta tulevia viestejä ja signaaleja toisilta ihmisiltä, kuin hänelle sanoitettua puhetta. Pelkkä teoria ei koskaan opeta todellisesti. Tunteiden virtaamattomuus on jotain, jonka uskotaan olevan useampien sairauksien ja mielenterveysongelmien taustalla ja tämän takia tunteiden virtaavuus on terveydelle tärkeä asia.

Koen, että olen vasta lähiaikoina oppinut kunnolla itkemään, siitäkin huolimatta että olen aika tiedostaen työskennellyt itkun sallimisen kanssa jo usean vuoden ajan. Tuntuu, että tällä hetkellä itken välillä jopa koko sukuni itkemättömiä itkuja ja tuntemattomia tunteita. Kunnolla itkeminen tarkoittaa minulla sitä, että sallin itkun tulla juuri sen äänen kanssa, millä se juuri sillä hetkellä ulos hakeutuu enkä enää koe siitä huonouden tai heikkouden tunnetta, jollaiseksi se on elämänkokemuksieni kanssa tehty,  ja että voin itkeä jonkin verran vapaammin myös toisen seurassa.

Yksi mahtava kokemus itkun kanssa on ollut itkuvirsityöpaja, vaikka se oli myös hiukan jännittävä kokemus. On tosi vahvaa sanoittaa omaa surua omaksi itkuvirreksi ja vapauttavaa, kun on tila, missä tietää itkun olevan täysin sallittua. Surun aiheiden ajatellaan olevan universaaleja asioita ja enemmän meitä ihmisiä yhdistävä kuin erottava tekijä. Ihminen joka on kosketuksissa tunteisiinsa, pystyy samaistumaan toisen ihmisen suruun ja monesti jaamme samantyyppisiä kokemuksia. Toisen suru voi saada meidät saman tunteen äärelle ja näin auttaa meitä oman surun käsittelyssä. Häpeä tekee surumme yksityiseksi ja saa meidät kuvittelemaan ettei kukaan muu koe samanlaista. Kun länsimaisessa kulttuurissa meitä kannustetaan karaistumaan, pärjäämään ja olemaan reippaita, karjalaisessa perinteessä on kautta aikojen kehoitettu itkemään surun ulos. Itkemään niin paljon ja niin kauan, kunnes suru on tehnyt tehtävänsä.

Turvan tärkeys toipumisessa

Huomaan, että tunteiden hyväksyminen sellaisina kuin ne ovat, voi tapahtua antaumuksella silloin, kun sisällä on riittävästi turvaa. Turvaa olen kokenut eri tasoisesti eri vaiheissa elämääni. Viime vuodet ovat kuitenkin pudottaneet minut käsittelemään sitä kaikkea, mikä tiedostamatta on vaikuttanut toimintaani koko elämän aikana, lapsuudestani asti, niin perusteellisesti, että olen joutunut rakentamaan itseäni ja turvaani aivan kokonaan uudelleen. Turvan lisääntyminen on myös mahdollistanut oman prosessin etenemisen tavalla, joka voi ulkopuoliselle ja ymmärtämättömälle näyttäytyä taaksepäin menemiseltä. Kun turva lisääntyy, mahdollistuu asioiden käsittelyn syvyys ja silloin on turvaa romahtaa vielä syvemmin kohtaamaan omia pelkoja ja muita mörköjä, joita on aikaisemmin piilotellut tai jotka ovat piileskelleet.

Sisäistä turvaani on lisännyt mm. turvalliselta tuntuvan avun vastaanottaminen, erilaisiin turvaa sisältäviin ryhmiin osallistuminen, omien rajojen opettelu, itselle hyvää tekevän mielekkään salliminen ja tekeminen, oman ajan ja tilan ottaminen, itselle rehellisenä oleminen ja oman toiminnan rehellinen tarkastelu, turvallisten ihmisten läsnäolo elämässä ja ei turvaa itselle antavien ihmisten rajaaminen, oman kokemuksen sanoittaminen, psykoterapia ja kehoterapia. Monesti voi olla, että se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena, ei sitä oikeasti olekaan ja tällöin oikea turva voi tuntua vääränlaiselta. Tällaisessa tapauksessa avun vastaanottaminenkin voi olla vaikeaa.

Turvaani on ylläpitänyt monessa kohtaa erilaiset toiminnat. Läheisriippuvaisena olen turvan kokemusta hakenut  tai saanut toisesta ihmisestä mutta on sitä tuonut myös esimerkiksi älypuhelimella sosiaalisen median selaaminen, tv-sarjojen tai leffojen katsominen, purkan jauhaminen (antaa itselle vahvemman tunteen oloon), siivoaminen, turhanpäiväisestä puolituttujen kanssa jauhaminen ja sillä ajan kuluttaminen ja ylipäätään kaikenlainen toiminta siitä lähtökohdasta, ettei vaan tarvitse olla toimettomana. Monesti työn tekeminen ja töiden määrä on myös turvaa itselle tuova asia. Kun on liikkeessä ja tuottelias, ei ole aikaa kysyä ja kuulostella, mitä itsellä sisällä oikeasti liikkuu. Yksi keino on myös keskittyä toisten asioihin oman elämän sijaan. Ja todellakin, elämään kuuluu erilaisten asioiden tekeminen, toimiminen ja toisistakin huolehtiminenn. Ajattelen kuitenkin, että jos elämän täyttää kokonaan tai suuressa määrin jatkuva tekeminen tai asioiden pakoilu jollain muulla tavalla, on myös tärkeää alkaa tiedostaa ja tunnistaa, kuinka toimii mistäkin lähtökohdasta ja tarpeesta käsin ja mikä on sisäisen turvan määrä. Ja ehkä kysyä itseltä myös, haluaako oikeasti toimia niinkuin toimii. Toimintamme voi olla myös itseämme vahingoittavaa, sitä liiemmin tajuamatta.

Merkittävänä siltana itselläni kohti turvaa ja rauhaa olen kokenut terapeuttiset luovat menetelmät. Siinä on itsen tarkastelu, tunteiden virtaaminen ja konkreettinen tekeminen yhdistyneenä. Muun muassa maalaaminen ja piirtäminen (töhertely tai suttutaide) ja käsin kirjoittaminen on ollut minulle tunteiden purkuun todella tärkeä työkalu jo kauan kun taas luova liike ja tanssi on hivuttautunut elämään enenevässä määrin lähivuosien aikana. Yksin värien kanssa roiskinta tai tanssiminen on ollut monesti tutumpaa ja turvallisempaa. Ryhmässä toimimisessa on sitten joutunut kohtaamaan itseä vielä astetta syvemmin, rehellisemmin, raakilemaisemmin ja tällä tavalla todella paljon itseä kasvattavammin.

Luonto näyttää meille, että maata myöten menevä kasvu voi kukoistaa myös kohti taivasta.

Kasvu kun ei koskaan tapahdu ollessamme omalla mukavuusalueella. Ryhmässä joutuu katsastamaan myös omaa turvaa ja luottamuksellisuutta suhteessa toisiin. Haavoittuvaisena maailmalle näyttäytyessämme ovat turvalliselta itselle tuntuvat ryhmät tämän takia ensisijaisia. Toki aina voi ja välillä on myös tarpeen vetää naamari suojaamaan sitä kaikkein herkintä osaamme, kunnes se on tarpeeksi turvassa, vahva ja valmis näyttäytymään. Myös kehohoidon tai ylipäätään jonkinlaisen avun vastaanottaminen voi olla usein jotain mullistavaa. Ensinnäkin sen salliminen itselle ja sen jälkeen kaiken itsessä heräävän tarkasteleminen ja ehkä myös ääneen sanoittaminen. Oikeaa turvaa opetellessa voi löytää itsensä myös vääristä paikoista ja tämä kuuluu elämän oppikouluun.

*  *  *  *  *  *  *  *  * *  *  *  *

Sisäinen karjalainen itkijänaiseni alkaa siis olla hereillä, koska sillä on enemmän turvaa. Eikä vain sitä sisäistä turvaa, vaan myös ystäviä, joiden läsnäoloon voi luottaa. Ystäviä, joilla on samanlainen palo syvempään kohtaamiseen ja joiden seurassa uskaltaa olla keskeneräinen ja kokonainen oma itsensä, koko skaalalla. Kertoa sielun pimeämpiäkin pelkoja ja salaisuuksia, vaikka se välillä edelleen saattaa jännittää, koska hylkäämisen pelko voi aktivoitua nopeasti. Mutta ystäville voi sanoittaa omaa epävarmuuttaan. Lupaus olla itse hylkäämättä itseään on kuitenkin se ainakin itsellä pitkään työn alla ollut, suuren anteeksiantomatkan hedelmä, jonka äärelle jokainen syvempää matkaa tekevä uskoakseni johdatetaan. Ennemmin tai myöhemmin, omaan sopivaan aikaan.

Yhteiskunnassa, jossa arvoamme ihmisenä määrittää edelleen isosti tuotteliaisuutemme, omaan itseen ja toipumiseen satsattu aika on radikaalia itsensä rakastamista. Tätä rakastamista harjoitellessa saamme onneksi jo enenevässä määrin tukea joko tai-ajattelun muuntumisesta sekä-että-suuntaan. Tässä siihen sopiva, sosiaalisesta mediasta löytämäni koonti ja äärimmäisen tärkeä muistutus.

VOIN OLLA                                                                                JA SIITÄ HUOLIMATTA

vahva                                                                                           pehmeä

itsenäinen                                                                                    tarvita tukea

surullinen                                                                                     löytää iloa

suorapuheinen                                                                             ystävällinen

johtaja                                                                                          tarvita ohjausta

ymmärtäväinen                                                                            pitää omat rajat

luova                                                                                            tarvita inspiraatiota

kuunteleva                                                                                   omistaa oman äänen

 

Jos kiinnostuit enemmän itkuvirsiperinteestä, tästä pääset videoon, jossa Tuomas Rounakari kertoo itkun parantavasta voimasta.

Ja tässä linkissä toinen osa, jossa hän kertoo enemmän itkuvirrestä ja sen parantavasta vaikutuksesta.

 

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Luonto minussa

Erityisesti tänä aikana, kun olen opiskellut elämäntaideohjaajaksi, on maalaillen ja piirrellen syntynyt...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.