Baby ja minä – jo yhdeksän kuukautta kahdestaan
Melkein yhdeksän kuukautta minun ja babyvuokralaiseni yhteiselämistä takana, joten pian hän todennäköisesti sujahtaa kohdusta käsivarsilleni. Maksua sisälläni asumisestaan hän ei ole suorittanut länsimaille perinteisellä rahan kierrättämisellä. Hän on tehnyt sen eräänlaisena vaihtotaloutena tarjoten kotiaan vastaan toisinaan napaa tärisyttäviä opetuksia. Uskoakseni ne tulevat ohjaamaan ja kantamaan minua lempeästi koko lopun elämäni. Olen toden teolla tyypille kiitoksen velkaa, hän on ollut täydellinen opettaja ja vuokralainen!Nyt olen erittäin ylpeä itsestäni ja siitä, että tein sen. Menin läpi harmaan kiven tai oikeastaan pitäisi käyttää monikkoa. Meitähän on kaksi ja lopulta olemme kyllä olleet upea tiimi yhdessä. Kummallakin on ollut omat ja hyvin tärkeät tehtävänsä. Omalta osaltani tämä on ollut epätoivon ja rimpuilun, sekä vihdoinkin omien rajojen asettamisen kautta taapertamista koko ajan kasvavaan itseluottamukseen. Babyni on ohjannut minua tässä koko ajan, motivoiden muutoksissa ja niiden saavuttamisessa etenkin juuri hänen vuokseen.
Ensimmäisen seitsemän kuukauden aikana mietin toisinaan, että tulenkohan vielä joskus nauramaan tälle kaikelle. Ero, sen jälkeinen pettymys, yksinäisyys ja täysin lamauttava aamusta seuraavaan aamuun jatkuva fyysinen pahaolo, sekä siitä seurannut työkyvyttömyys. Sängyssä makaaminen päivästä toiseen, YKSIN ja YKSIN ja YKSIN.
Ryhävalaan painoiselta tuntuvat kauppakassit, päätä sisältä vasaroivat migreenit, vanhat pelkoa herättävät mielen mustan harmaat möröt ja kaiken maailman säryt, joiden keksimisessä kehollani on tuntunut olevan vain taivas rajanaan. Tätä kaikkea todella kesti enemmän tai vähemmän seitsemän kuukautta ja nyt jos ei naurata, niin ainakin hymyilyttää tuo kaikki.
Edelleenkin, me teimme sen. Menimme kaiken läpi ja yhdessä. Koko reitti oli kuorrutettu sellaisilla opetuksilla, että luulin niiden sisäistämisen kestävän yhden eliniän. Tähän menikin vain yksi raskausaika, joten voisi olla huonomminkin. Pitää läpsäistä ylävitoset babyn kanssa heti kuin se on mahdollista.
Minun tehtäväni on ollut siis oppia ja babyni tehtävä on ollut motivoida siinä. Hänen on myös pitänyt saada kehoni sellaiseen tilaan, etten ole päässyt pakenemaan paikalta. Nyt hymyn lisäksi todella melkein naurattaa ja tekee vain mieli toistaa, että KIITOS, KIITOS, sekä vielä kerran KIITOS. Jos vatsani ei olisi jumppapallon kokoinen niin tekisin innoissani kuperkeikan. Tai no, jumppapallo on vähän liioiteltua, mutta se on ihan kunnioitettavan iso silti.
Viimeiset kaksi kuukautta raskaudesta ovat olleet helpompia ja aurinko on tuntunut taas auringolta. Siis kirkkaan ihanalta asialta taivaalta, jonka voimaa, valoa ja lämpöä voi mennä pikkuisen palvomaan ulos. Maailman värit ovat näyttäytyneet taas stimuloivina, inspiroivina ja sydäntä hiveltävinä ilmiöinä, eivätkä ärsykkeinä, jotka meinaavat saada yökkäysreaktion jatkuvasti aikaiseksi. Elämääni on tipahdellut ihmisiä, joiden kanssa on jaettu asioita, naurettu, avauduttu ja vain oltu. Sellaisia, joiden seura on tuonut voimaa, eikä päinvastoin.
On ollut joitain huolia esimerkiksi liittyen rahaan, mutta moni vanha asia on puhdistunut ja jollain maagiselta tuntuvalla tavalla keventänyt koko olemusta. Luottamus elämään on vahvistunut ja sydän auennut entisestään. Olen rakastanut babyni potkuja vatsassani, tuntenut paljon rauhaa ja sitäkin enemmän kiitollisuutta maailman huikeudesta, sekä sen tuomista kokemuksista. Jälkimmäinen voi kuulostaa kliseiseltä, mutta kyllä pienet tunneleissa ryömimiset auttavat aina nauttimaan isoista ja pienistä asioista entistäkin raikkaammalla tavalla.
On totta, että kasvava vatsani aiheuttaa eräitäkin käytännön haasteita elämääni tällä hetkellä muun muassa juuri niiden ryhävalaan painoisilta tuntuvien kauppakassien kantamisen, hyvän uniasennon löytämisen tai vaikka siivoamisen kannalta. Tästä huolimatta olen onnellinen ja koen oloni vahvaksi, sekä jopa ihmeellisen seesteiseksi olosuhteisiin nähden. Nautin raskaudestani, olen ylpeä uhkeasta vatsastani ja fiilistelen sitä, että saan itse kengät jalkaani. Olen kuullut, että se ei onnistu kaikilta enää tässä vaiheessa.
Synnytys voi alkaa minä päivänä tahansa ja annan sen tulla sellaisena kuin se on tullakseen. Todennäköisesti teemme senkin babyni kanssa kahdestaan, ellei taivaasta todella tipahda jokin juuri oikealta tuntuva enkeli siinä meitä tukemaan. Pikkuisen kanssa olemme olleet tähänkin asti niin hieno tiimi, että luotan asioiden menevän juuri niin kuin pitääkin. Nyt aion vain nauttia kaikesta mistä voin ja se mikä on edessäpäin saa tulla, kun sen aika on. Minä olen väsynyt, mutta erittäin onnellinen juuri tässä hetkessä ja se riittää.
Taas yksi sykli on nyt eletty ja seuraava on vasta alkamaisillaan. Se on jollain tavalla lohdullista, koska mitä tahansa tapahtuu niin se ei kestä ikuisesti. Elämä virtaa ja menee eteenpäin, joten on parasta mennä mukana uteliaana, sekä mahdollisimman vähän vastustellen. Minä ja baby, nyt on meidän aikamme. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Jos sinulla on kokemusta ilman tukihenkilöä synnyttämisestä ja haluat jakaa sen niin kuulen siitä mielelläni. Kiitos.
Phiiis and löööv xxx
