Yksinäisyydestä yhteyteen: oman itsen kohtaaminen ja ykseydelle avautuminen
Viime viikko on tuonut minut jälleen kasvotusten yksinäisyyden kanssa. Nostanut pintaan niin pelkoja kuin uskomuksia, tyhjyyttä ja rikkautta, epätoivoa ja toivoa. Muistutuksen rakkaudesta ja pakottanut tarkastelemaan suhdetta itsen ja rakkauden välillä, pakottanut tarkastelemaan suhdetta yhteyden ja ykseyden välillä.
Kuka minä olen, kun kukaan ei ole minua todentamassa? Kuka minä olen, kun tunnen hiljaisen ilman käärivän minut vaippaansa? Kuka minä olen, kun herään aamulla jälleen uuteen päivään, joka on tyhjyyttä täynnä?
Astelen hiljaa, kuin en haluaisi herättää hiljaisuutta ympärilläni. Kurkistan varovasti peiliin ja mietin, mitä tämä on, mihin tämä minut vie. Pesen kasvoni ja pyrin laskeutumaan itseeni, tuntemaan maan jalkojeni alla ja ilmavirran keuhkoissani.
Olen elossa, olen tässä, olen olemassa. Olen olemassa vaikkei kukaan ole minua näkemässä. Olen olemassa, vaikkei kukaan ole minua todistamassa.
Kuka minä olen ollessani yksin?
Hiljaisuudessa avautuu epämukavuus, jonka toisella puolen odottaa rauha ja lempeys, luottamus. Kuin tarvitsisi kävellä riippusillan ylitse näkemättä minne astuu, jokainen hetki peläten, että rotko alla nielaisee itsen.
Hiljaisuuden kasvaessa ja ympäristön kadotessa aistimme kuitenkin terävöityvät, silmämme aukeavat uudelle tasolle, ihomme tuntee herkemmin kaiken ympärillämme, korvamme kuulevat kaukaisemmatkin äänet. Ja tuon kaiken keskellä tiedän mihin astua, seuraan hiljaisuutta ja sen tuomaa aistien avautumista. Seuraan itseäni ja pelosta huolimatta astun eteenpäin, astun itseeni.
Olemme siirtymässä eheytymisen aikaan ja tuo eheytyminen vaatii sen, että kohtaamme itsemme. Vaatii sen, että olemme läsnä itsessämme. Vaatii irrallisuuden ja yksinolon, jotta voisimme jälleen yhdistyä maailmankaikkeuteen ympärillämme, jotta voisimme yhdistyä siihen ykseyteen, joka olemme.
Tämä hetki vaatii pysähtymistä itsen ääreen. Itsen tarkkailua ja näkemistä, itsen ymmärtämistä ja hyväksymistä, sallimista. Kaiken sallimista itsessä, senkin, että pelottaa, on epämukavaa, on irrallinen ja eksynyt olo.
Senkin, että epätietoisuus nostattaa paniikin aallon, senkin, että hetki hetkeltä on vaikeampi pyytää apua. Tämä on aikaa ravistella omat suojamuurit alas, kulkea niin syvälle itseen, että se tuntuu, vavahtelee, ravistelee koko olemustamme. Ravistelee niin, että kaikki turha kaatuu pois, murenee puhtaan olemuksemme alla.
Annathan itsellesi tässä hetkessä tilaa tutustua itseesi, tilaa pysähtyä kysymään:
Kuka minä olen?
Vapaasti, avoimena ja estoitta. Sallien ja luottaen siihen, että epämukavuuden takaa nousee rauha. Että yksinäisyyden takana odottaa rakkaus, rakkaus itseä kohtaan.
Ja rakkaudessa asuu yhteys, yhteys koko maailmankaikkeuteen. Yhteys, ykseys, jossa emme koskaan ole yksin.
Rakkain säihkysielu, olethan rohkea ja luotat – luotat itseesi ja siihen, että sinä omassa upeudessasi olet täydellinen, kokonainen, eheä, yhteydessä maailmankaikkeuteen ympärilläsi. Että yksinäsikin olet yhtä, että yksin me kaikki olemme yhtä – yhtä ykseydessä, yhtä rakkaudessa.
Pelon ja epävarmuuden ottaessa vallan muistathan hengittää, pysähtyä hengittämään, laskeudu kehoosi, tunne kuinka ilma virtaa sinussa. Tunne kuinka olet elossa, jokainen hetki, itsessäsi ja itsesi kanssa, sinä olet elossa. Sinä olet.
Yksinkin, sinä olet. Sinä olet, sinä näyt, sinä olet totta, jokainen hetki, aina ja ikuisesti.
Ja kun tarvitset apua, pyydä. Pyydä apua, kurota kätesi, tartu yhteyksiin, kerro mitä sisälläsi tapahtuu. Tukemalla toinen toisiamme kasvamme suuremmiksi, meidän on helpompi antautua itsellemme, elämälle itsessämme.
Sinä et koskaan ole yksin, minä kuljen vierelläsi, sinä kuljet vierelläsi, me kaikki kuljemme toistemme kanssa. Jokainen hetki.
Mitä yksinäisyys herättää sinussa, mikä on vaikeinta yksinäisyydessä?
Rakkaudella,
Ida
Kuka sinä olet, kun olet yksin ja miltä yksinolo sinusta tuntuu?
