Uskallatko?
-Uskallatko julkaista tämän blogisi keskeneräisenä? Ilman kuvia, ilman kuvauksia? Pystytkö päästämään irti ja luovuttamaan sen maailmalle, vaikkei se mielestäsi vielä ole valmis? Voitko luottaa siihen, että hellästi multaan asettelemasi vaatimattoman näköinen siemen itää ja blogi kasvaa ja kehittyy? Voitko antaa sen kasvaa ja kehittyä kaikessa rauhassa?
-Mutta kun mä oon kärsimätön! Valmista ja mieluiten heti, se ois hyvä! Eikä vain valmista, vaan täydellistä! Vähintäänkin täydellistä! Kukka heti! Kukkiva puutarha – tai tajunnanräjäyttävä paratiisi heti! Joo, se ois hyvä. Siihen kun pystyisin… Niin kuin Muumeissa, niitä siemeniä vaan tuli aarrearkussa ja seuraavana päivänä olikin jo viidakko!
Mutkun emmä osaa! En osaa! Mistä mä muka tiedän, mikä on hyvä? Mikä on riittävän hyvä? Mistä mä löydän tai saan tai luon sellaista? Olenko mä joku paratiisintekijä? En mä ole mikään ihmeiden tekijä! Kaikki ne kukat ja kasvit ja puut ja se ihana tunnelma, ja puutarhan vehreys ja lintujen laulu ja raikas ilma… ja se rauha ja tyyneys ja seesteisyys ja samalla elämää sykkivä voima ja energian virtaus ja keveys sekä sellainen rentous ja hyvä olo… Se ois ihanaa… Mutta miten mä muka pystyn luomaan sellaista? Tähän? Nyt? Simsalabim! No? Onnistuiko?
-Laitahan se ruoska pois… Laita jalat maahan.
Rauhoitu.
Hengitä.
Olet riittävän hyvä. Pystyt mihin tahdot. Huomasitko, että onnistuit luomaan itsellesi ylimitoitettujen tavoitteiden huikean kauhukuvan ja reippaan riittämättömyyden tunteen? Rakensit niin korkean muurin, ettei sen yli varmasti ole helppo kiivetä. Mielemme pystyy luomaan todeksi ihan yhtä lailla kauhuja kuin kaikkein kauneimpia ja ihanimpia unelmiakin. Ja kaikkea siltä väliltä. Mihin sinä haluat ajatusvoimasi käyttää? Esteiden rakenteluun vai unelman luomiseen todeksi?
-Mutta kun se on ihan kesken, ei sellaista kehtaa julkaista…
-Muistatko, että keskeneräisyys on kokijan mielessä? Voitko antaa sen kokemuksen tulla ja mennä, olla takertumatta siihen? Kun rauhoitat mielesi, ja annat ajatusten olla, pääsee tietoisuuteesi nousemaan oikeita asioita. Havaintoja, oivalluksia, ideoita… Ne tulevat kuin itsestään, kun annat niille tilaa. Aivosi ovat palveluksessasi, ne vastaavat juuri siihen, mitä pyydät tai annat tehtäväksi. On vanha totuus, että se, mihin keskityt, vahvistuu. Se toimii tässäkin. Kokeile vaikka! Haluatko keskittyä siihen, mitä puuttuu, vai voisitko nähdä sen, mitä jo on?
-No mutta kun se on ihan raakile, ja siinä ei ole kuvia, enkä ole löytänyt sopivia, ja tekstejä syntyy, mutta ne kuvat tarvitaan, ja…
-Voitko luottaa siihen, että oikeat kuvat tulevat, ihan oikeaan aikaan? Että kaikki, ihan kaikki, tarvitsemasi tulee juuri oikeaan aikaan? Eikä tarvitse tietää miten, mistä tai miksi juuri silloin?
Uskallatko elää niin kuin opetat?
-Joo, no ehkä… Vaikka kuulostaa aika kummalliselta… Äh, en tiedä. Ei tämä onnistu! Ihan kamala idea. Julkaista nyt jotain tällaista. Mitä tästäkin seuraa? Mitäköhän kaikki ajattelevat?
-Siitä seuraa juuri sitä, mitä siitä seuraa. Mitä sitten? Ketä varten tätä olet tekemässä? Kuka tätä on tekemässä? Kukaan ei tee tätä, kuten sinä. Jos sinä et tee, ei sitä tee kukaan. Voit itse valita, miten jatkat. Teetkö vai et. Luotko todeksi jotain ajattelemaasi vai jätätkö sen piiloon sisällesi? Se saattaa kuihtua ja unohtua. Se saattaa kasvaa ja kukoistaa. Eihän sitä koskaan tiedä, ellei kokeile ja katso, mitä tapahtuu.
Ei ole muuten olemassakaan henkilöä nimeltä kaikki. Kaikki taasen eivät ajattele milloinkaan täysin samalla tavalla. On vain joukko ihmisiä, jotka näkevät ja lukevat tämän, ja jokainen saa siitä juuri sen, mitä se hänelle antaa. Se on hänen kokemuksensa, ja vain hänen. Et voi siihen mitenkään vaikuttaa, joten sitä on ihan turha miettiä. Ihmisillä on aina omat mielipiteensä kaikesta, teet jotain tai et. Vaikket tekisi mitään, on sinusta silti mielipiteitä olemassa. Vaikka olisit piilossa kaapissa, on sinusta silti mielipiteitä olemassa. Vaikka tekisit todeksi kaikki rakkaimmat haaveesi ja kohtaisit kaikki pelkosi, on ihmisillä silti mielipiteitä sinusta. Sinä et ole sama, kuin muiden mielipiteet. Sinä et ole sama, kuin muiden tulkinnat sinusta. Sinä olet. Sinä olet olemassa! Sinä olet olemassa omana ainutlaatuisena itsenäsi. Kukaan ei ole kuten sinä. Ole siis rohkeasti. Ole omalla tavallasi. Vaali omaa laatuasi. Olet ainutlaatuinen, ja olet tärkeä. Juuri sellaisena kuin olet.
-Joo, joo, joo! Niinpä! Ihanaa, ihanaa! Voi kiitos kannustuksesta! Siis todellakin! — Tai… äh, kuulostaa kyllä aivan hassulta, ihan hihhulilta…
-Mitä sitten? On valtavan tärkeää, että ihmiset pitävät huolta ja välittävät itsestään. Löytävät ja muistavat oman arvonsa. Silloin voimme kaikki paremmin. On helpompi osoittaa välittämistään toisillekin, kun on itse kosketuksissa oman voimansa kanssa. Jollekin se voima voi nousta vaikkapa juuri hassuudesta. Hyvinvoiva ihminen on vahva ja jaksaa tukea tarvittaessa myös muita. Hihhulia tai ei, ei sillä ole väliä. Jos jokin toimii, niin se toimii. Tiedät sen kyllä.
-Toiminko mä? Tarkoitan, että oonko mistään kotoisin…?
-Toimit sinä. Olet sinä. Ja sinun osuutesi on nyt todellakin toimia ja antaa tämä itsestäsi ulos ja valoon. Sillä kuulostaa siltä, että epäröinnistäsi huolimatta olet jo valinnut aloittaa blogin. Hyvä Sinä! Minä uskon sinuun.
-No ehkä mä sitten uskallan… Kiitos!
Lempeä ja tiukka sisäinen valmentajani haastoi mut tänään pohtimaan asioita. Olin pantannut (yhtä runoa lukuunottamatta) jo jonkin aikaa blogini aloittamista, lähinnä sopivien kuvien puutteessa. Niin kuvittelin. Ehkä puuttuva juttu olikin luottamus itseeni ja omaan tekemiseeni… Olen kuitenkin nyt muutaman viikon tätä miettiessäni ollut koko ajan aivan varma, että jonain päivänä se vain syntyy. Että palaset blogiini loksahtavat kohdalleen! Eikä se loksahtaminen tule ihmeen kautta, vaan se on taustalla tapahtuneen kehittelyn hiljaa luoma aikaansaannos, jotain, mistä voin olla iloinen ja kiitollinenkin! Alitajuinen aivotyö on arvokasta. Kun en liikaa mieti, annan itselleni tilaa luoda. Ja vaikka kuinka miettisin, en pysty pakottamaan asioita. Tunnen, kun ne ovat hyvällä mallilla maailmassa. Silloin on aika toimia.
Päässäni siis kuitenkin ennättivät loksahtamista odotellessa joikaamaan omaa kantaansa niin pelko, häpeä; kauhu, ylpeys, innostus, rohkeus, ilo kuin luottamuskin. Sekakuoroni lauloi surkuhupaisan moniäänisesti ja välillä erittäinkin epävireisesti, jopa riitasointuja singahteli ilmoille… Kuoronjohtaja-valmentaja-sen viisaamman puolen itsestäni yhteen kokoava komennus oli oikein paikallaan!
Kuoro on nyt sen myötä sopusoinnussa, tunteideni äänet hyräilevät jokainen omalta korkeudeltaan samaa sävelmää.
Selvä juttu.
Tässä sitä mennään…
