Kun suojakuori murtuu – Matka selviytymisestä ihmettelyyn

Seisoin ulkona riisutun maan keskellä. Lumi oli sulanut ja paljastanut harmaan, kovan ja lohduttoman maan. Samalla hetkellä tunsin sen taas: valtavan tyhjyyden ja suojattomuuden, kuin olisin leijunut avaruudessa ilman turvaköyttä. Kahdeksan tunnin työpäivä takana, viruksen jäämiä vielä soluissa ja vatsa tyhjänä. Siinä hetkessä tajusin, etten pelännytkään sitä harmaata maata, vaan sitä pientä lasta sisälläni, joka oli oppinut pelkäämään elämää selviytyäkseen.
Lapsuuden suojamekanismit & yrittäjän arki
Lapsena mieleni teki nerokkaan sopimuksen: on helpompaa pelätä suurta ja epämääräistä maailmaa kuin myöntää olevansa täysin suojaton. Se epämääräinen ”sekoamisen pelko” antoi ahdistukselle nimen ja kohteen, jota saattoi yrittää hallita pärjäämällä.
Aikuisena yrittäjänä tuo sama selviytymismoodi sai uuden nimen: ”pakko pärjätä”, vaikean maailman menon mukana. Lähdin yrittäjäksi vuonna 2017, jolloin maailma tuntui ihan turvalliselta paikalta, olla ja elää. Ainut, että omassa kehossani jylläsi imetyshormonit tuolloin.
Ei kulunut pitkään, kun useampi yrittäjä on joutunut pinnistelemään ja olemaan ajanhermolla, mitä seuraavaksi taas maailmalla tapahtuu. Selvää on, että kaiken kallistuessa ja ihmisten yleisten olojen huonontuessa kaupanteko ei ole aina helppoa. Siinä joutuu ikäänkuin kulkemaan virran mukana ja ehkä alitajuisesti kuitenkin selviytymismoodin kytkeytyessä päällä.
Mutta keho ei neuvottele. Viruksen jälkioireet ja väsymys toimivat avaimina, jotka avasivat oven tähän vanhaan pelkoon. Kun fyysinen voima loppui, pärjäämisen panssari mureni.
Oivallus ja vapaus
Tällä kertaa en kuitenkaan jäänyt pelon vangiksi. Traumatietoisen ymmärryksen kautta kauhu muuttui ihmetykseksi. Tajusin, että ahdistus on vain fyysinen kaiku menneisyydestä, viesti hermostolta, joka kaipaa lepoa ja turvaa. Ei merkki siitä, että maailma olisi vaarallinen tai että olisin menettämässä järkeni.
Tähän asti olen tietämättäni rajoittanut elämääni välttääkseni tätä tunnetta. Olen pelännyt elämää, koska olen pelännyt ahdistusta. Varsinkin matkustaminen on ollut vaikeampaa ja voimia vievää. Ei aina, mutta varsinkin väsyneenä.
Mutta kun oivallan, että ahdistus on vain vaaraton fysiologinen hälytys, niin häkki aukeaa. Voin mennä ulos, voin yrittää, voin elää – vaikka se ikävä tunne tulisi vierailulle, se ei enää määritä minua. Maailma ei ole riisuttu, se on vain odottamassa, että uskallan taas katsoa sitä ilman pelon laseja.
Vapaus alkoi siitä, kun lakkasin taistelemasta tunnetta vastaan ja annoin sille luvan olla siinä, samalla kun huolehdin itsestäni kuin parhaasta työntekijästäni tai ystävästä.
Jos sinäkin tunnet olevasi riisuttu ja suojaton, muista: se ei ole heikkoutta, se on kehosi tapa kertoa historiastasi. Maailmaa ei tarvitse pelätä, vaikka se tuntuisi ikävältä. Sinä olet jo turvassa, ja huominen on aina uusi mahdollisuus maadoittua takaisin tähän hetkeen.
Toipumisen aaltoilu
Parempi aamu ei tarkoita, että prosessi olisi ohi, vaan että hermostoni on joustava. Toipuminen virustaudista ja traumasta on aaltoilua: yhtenä päivänä maailma on suojaton, toisena taas tukevasti jalkojen alla. Ja jokainen vakaa hetki on voitto sille pienelle lapselle, joka kerran joutui selviytymään yksin.
Tänään olen itseni puolella, opin vain olemaan.

Ystävyydellä Anita


