PIIA TUOMINEN: Mitä jos masennus ei olekaan sairaus?                                                   -Ajattelutavan muutos mahdollisti toipumiseni             masennuksesta

Tässä kirjoituksessa puhun erityisesti kokemusasiantuntijan äänellä. Minulla on yli vuosikymmenen omakohtainen kokemus masennuksesta. Masennukseni alkoi niihin aikoihin, kun täytin 18 vuotta ja päädyin seurustelusuhteeseen miehen kanssa, joka ei ollut sopivaa seuraa minulle. Masennukseni ”hoitaminen” lääkkeillä aloitettiin lähestulkoon heti.

Lääkityksestä huolimatta päädyin lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle kroonistuneen masennukseni takia. Erosin tästä äsken mainitusta miehestä v. 2007, 7 yhteisen vuoden jälkeen, sillä huomasin ajattelevani, että ”en ikinä parane masennuksestani, jos jatkan elämää tässä parisuhteessa”.

Minulla taisi silloin olla jo jonkinlainen käsitys siitä, mistä masennukseni johtui. Lääkärit selittivät sitä silti yhä minuun liittyvillä aivokemiallisilla syillä, ja sanoivat, että lääkityksen jatkaminen on ehdottoman tärkeää.
​
13 vuoden lääkkeiden käytön jälkeen, osallistuin NLP -koulutukseen, joka nosti minut melkoisen syvästä suosta. Keväällä 2015 käytyäni NLP -jatkokoulutuksen koin oppineeni riittävästi keinoja vaikuttaa ajatuksiini ja tunteisiini (Kyllä! On mahdollista vaikuttaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa!), ja lopetin masennuslääkkeen käytön noin 14 vuoden käytön jälkeen. Vieroitusoireista selvittyäni masennusoireet jäivät historiaan. Sen jälkeen olen myös jäänyt pois työkyvyttömyyseläkkeeltä.

Järkevämpi tapa suhtautua lääkkeisiin​Valmistun kesäkuussa 2017 ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi Helsingin psykoterapiainstituutista. Opintoihini liittyen olin kuuntelemassa vastikään brittiläisen lastenpsykiatrin Sami Timimin luentoa. Aiheena oli psykiatristen diagnoosien kritiikki ja yleisönä terapeuttiopiskelijoita.Timimillä on mielestäni erittäin hyvä tapa suhtautua lääkitykseen. Ensinnä on sanottava, että kun eräs kuulijoista kysyi lääkityksen merkityksestä ja tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta terapiaan tullessa, kuulin Sami Timimin vastaavan, että ennen kuin lääkitystä määrätään, täytyy kokeilla terapiaa. Ja jos se ei auta, täytyy kokeilla toisenlaista terapiaa tai terapeuttia, ja vielä muunlaista terapiaa ja muita vaihtoehtoja.   Jos mikään muu ei auta, voidaan hänen mukaansa harkita lääkkeen määräämistä.

Timimi korosti, että lääkkeet toimivat joissakin tapauksissa, joissa niistä on apua, vähän niin kuin kipsi murtuneen käden tapauksessa. Hän huomautti, että kipsihän ei varsinaisesti paranna kättä ja korjaa murtunutta luuta, vaan se vain luo rauhallisen ympäristön, jotta parantuminen voi tapahtua.

Timimi myös sanoi, että kun määrätään psyykenlääkettä, täytyisi samalla myös tehdä suunnitelma siitä, minkä aikaa sitä käytetään ja miten lääkitys puretaan pois. En ole kuullut yhdenkään suomalaisen psyykenlääkettä käyttävän henkilön kertovan, että hänen kohdallaan olisi toimittu näin.

Se, miten lääkkeet määrätään, on tärkeää, jos lääkkeitä päätetään kokeilla. Timimi kertoi tutkimuksista, joiden tulokset olivat minulle jo ennestäänkin tuttuja, koska olen lukenut näihin liittyvistä asioista jo melko paljon; Lääkkeitä käyttäneet masentuvat uudelleen todennäköisemmin kuin ne, jotka toipuivat lääkkeettömästi.

Tämä voi johtua muutamastakin eri syystä, kuten siitä, että masennuslääkkeet muuttavat aivojamme ja aivokemiaamme ja altistavat uusille masennusjaksoille, tai siitä, että aiempaa toipumista on pidetty masennuslääkkeiden ansiona. Siinä tapauksessa ihminen on uusien hankaluuksien ilmaantuessa taipuvainen ajattelemaan, että hän tarvitsee taas lääkkeen, jotta voi voida paremmin.

Niinpä lääkärin olisi lääkkeitä määrätessään tärkeää tuoda esille, että psyykenlääke sinänsä ei paranna, mutta voi joissain tapauksissa luoda otollisen ympäristön paranemiselle.

Elämäntilanteet masennuksen syynäMasennukselle on moninaisia syitä. Vaikeat elämäntilanteet ja haasteelliset elämäntapahtumat ovat minun ymmärrykseni mukaan pääsyynä useimpien masentumiseen. Toki myös joihinkin kehoon liittyviin ongelmatilanteisiin liittyy masennusoireita, esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta voi tietääkseni aiheuttaa masennusta. 

Aku Kopakkala kirjoittaa kirjassaan Masennus – Suuri serotoniinihuijaus näin:
”On hölmöläisten touhua lääkitä henkilöä, jota esimies rääkkää, puoliso hakkaa tai juoppo poika häpäisee, jos ei auteta ratkaisemaan todellista ongelmaa.” (s. 124)

Itse tajusin vuonna 2007, että hankala parisuhde teki minusta ”sairaan”. Tajusin, että asia ei koskaan korjaannu, jos en lähde tästä suhteesta. Koen, että tämä oli yksi elämäni parhaista päätöksistä ja olen kiitollinen itselleni siitä, että oivalsin tämän. Masennukseni oli elämäntilanteeni syytä, ja lääkkeet eivät elämäntilannettani voineet korjata. Uskon, että useimpien kohdalla on juuri näin.

Minusta on kammottavaa, että suurin osa mennessään lääkäriin masennusoireiden takia, saa sieltä mukaansa lääkereseptin. Ymmärrän toki, että lääkäristä voi tuntua helpommalta antaa edes jotakin vastaanotolla kävijälle, ja resepti on sentään jotakin. Mutta luettuani useita niin sanottujen kriittisten psykiatrien kirjoja ja muita kirjoituksia, katseltuani luentotallenteita muun muassa psyykenlääkkeisiin liittyen sekä omakohtaisten lääkekokemusteni takia, toivoisin, että useampi tutustuisi tarkkaan siihen, millaisen lääkityksen ovat aloittamassa, jos aikovat niin tehdä. 

Mitä jos masennus onkin normaali reaktio?

​Viime vuoden lopulla julkaisin Facebookissa Astetta parempi elämä -sivullani videon otsikolla ”Mitä jos masennus ei olekaan sairaus?”. Videolla pohdiskelin asiaa ja kysyin kysymyksiä siitä, että jospa esimerkiksi viime aikoina alakuloiseksi muuttunut tuttavamme Liisa, ei olekaan sairas, vaan ihan normaali. 

Mitä jos hän ei saanut työpaikalla sitä kovasti toivomaansa ylennystä, tai mitä jos joku hänelle merkityksellinen ja tärkeä ihmissuhde on juuri päättynyt, tai mitä jos joku hänen läheisensä on kuollut ja siksi hän masentui? Mitä, jos hänen masennuksensa ei ole sairautta, vaan kertoo siitä, että hän kykenee toivomaan uralla etenemistä?  Tai mitä jos hänen masennuksensa kertoo siitä, että hän on kykenevä rakastamaan ja kiintymään toisiin ihmisiin, ja suremaan, kun ihmissuhde katkeaa ja yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat hajoavat palasiksi? 
Mitä jos masennus onkin normaali reaktio vaikeaan elämäntilanteeseen, eikä sairaus? 

Jotakuta voi tietenkin loukata se, että en ajattele masennusta sairautena. Masennuksen pitäminen sairautena on kuitenkin vain yksi näkökulma monien joukossa.  Muita näkökulmia esittelee esimerkiksi Antti S. Mattila kirjassaan Näkökulman vaihtamisen taito. Tuon näitä Mattilan esittämiä vaihtoehtoisia näkökulmia esille myös blogissani Toipumisen mahdollistava tapa suhtautua psykiatriseen diagnoosiin. 

Eräs henkilö kommentoi minulle yllä mainitun videon katsottuaan, että hän on erittäin suuttunut kaikkien masentuneiden, siitä toipuneiden ja heidän läheistensä puolesta. En selvästikään kuulemma tiedä mitään masennuksesta, ja siksi hän ei myöskään aio lukea blogikirjoitustani asiasta.

Kerroin kommentoijalle, että olen itse ollut ennen työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia ja että en tiedä yhtäkään masentunutta, jota masennuksen pitäminen sairautena olisi auttanut toipumaan masennuksestaan. 

Kehotin häntä vielä harkitsemaan, voisiko hän kuitenkin lukea kirjoitukseni, sillä sain siitä paljon kiitosta ja hyvää palautetta nimenomaan monilta masentuneilta tai muun psykiatrisen diagnoosin saaneilta ja sellaisten henkilöiden läheisiltä. Palautteissaan he kertoivat esimerkiksi, että heissä oli herännyt toivon tunne aiempien epätoivon tunteiden tilalle.

Tämän jälkeen kommentoija poisti koko keskustelumme. Voin vain toivoa, että se johtui siitä, että hän sittenkin päätyi harkitsemaan uudelleen, onko hyvä ja masentunutta auttava asia nimetä masennus sairaudeksi.

Olen sitä mieltä, että niin kauan kuin masentunut pitää masennustaan sairautena, jolle hän ei mahda mitään, hän on toipumisensa suhteen muiden armoilla. Voi tuntua hyvältä idealta sanoa ihmiselle, että et sinä tälle mitään mahda. Se voi kyllä auttaa poistamaan syyllisyydentunnetta, mutta se vie myös keinot ja uskon siihen, että voi itse vaikuttaa omaan oloonsa. Haluan korostaa, että vaikka uskonkin masentuneen voivan vaikuttaa masennukseensa  – ainakin jos masennukseen ei ole fysiologista syytä, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta- en ajattele, että masennus olisi hänen omaa syytään tai hänen vikansa. En ole kuullut mistään yleisestä koulusta tai työpaikasta tai muustakaan julkisesta tahosta, joka opettaisi ihmisille, miten ajatteluunsa ja sitä myötä myös tunteisiinsa, voi vaikuttaa ja siksi ei mielestäni tosiaankaan ole masentuneen vika, ettei hän vielä tiedä, miten voi vaikuttaa ajatuksiinsa, niin että olon muuttuminen paremmaksi mahdollistuu.

Viesti, jonka haluaisin välittää jokaiselle masentuneelle, on tämä:
Ennen kuin uskot kenenkään selityksiin siitä, että masennus johtuu aivokemiastasi ja että ongelma on siis sinun kehossasi, ja siten ollen väittää sinun tarvitsevan siihen lääkkeen, tarkista onko elämäntilanteessasi jotakin, mikä tuntuu sinusta pahalta. 

Tarkista esimerkiksi seuraavat asiat:
Onko sinulla huonoja muistoja, jotka vaivaavat sinua? 
Kohteleeko joku sinua huonosti? 
Liittyykö työympäristöösi stressaavia ihmissuhteita, ristiriitoja tai muita hankalia asioita? 
Onko sinulla läheisiisi (esim. heidän terveyteen) liittyviä huolia? 
Onko sinulla omaan fyysiseen terveyteesi tai sinun tai perheesi raha-asioihin liittyviä huolia?

Jos huomaat, että elämässäsi on tällaisia hankalia asioita, ja että ne vaikuttavat mielialaasi ja jaksamiseesi, ja pohdit masennuslääkityksen aloittamista tai sinulla on jo lääkitys, niin mieti vielä, voiko lääkitys muuttaa näitä elämäsi ongelmallisia asioita parempaan suuntaan? Vai voisiko olla niin, että elämän haasteelliset tilanteet vaativat meidän omaa toimintaa, jonkinlaista korjausliikettä, pohdintaa, avunpyyntöä läheisiltä tai yhteydenottoa jonkin tietyn alan ammattilaisiin tai jotakin muuta ratkaisuyritystä sen sijaan, että yritämme muuttaa omaa aivokemiaamme lääkkeillä?

Toivon tämän kirjoitukseni herättävän keskustelua tästä tärkeästä aiheesta, joka koskettaa niin monia suomalaisia, joko omakohtaisesti tai läheisen masennuksen kautta. Toivoisin myös pystyväni välittämään sen voimaantumisen tunteen, joka itsessäni heräsi tajuttuani, että voin itse vaikuttaa ajatuksiini ja tunteisiini.

Tietoa artikkelin kirjoittajasta, Piia Tuomisesta:
Olen 34-vuotias NLP-valmentaja, entinen työkyvyttömyyseläkeläinen ja siten ollen myös kokemusasiantuntija. Kesäkuussa 2017 valmistun ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi Helsingin Psykoterapiainstituutista. Erityisen intohimoisesti suhtaudun ns. kriittiseen psykiatriaan ja sellaisen tiedon jakamiseen, joka voi voimaannuttaa psykiatrisen diagnoosin saaneita ja heidän läheisiään.

​www.astettaparempielama.fi

​