Virheet tekevät meistä inhimillisiä

Rapatessa roiskuu. Pidän tuosta sanonnasta samoin kuin tästäkin: Tekevälle sattuu.

Jos ei tee koskaan yhtään mitään, ei roisku eikä läiky yli. Eikä tule virheitä. Turvallista mutta ihan kauhean tylsää.

Minä kirjoitan paljon ja nautin siitä. Hyödynnän prosessikirjoittamista ja kirjoitan vaiheittain. Ideoin, suunnittelen, luonnostelen, kirjoitan, muokkaan, korjaan ja viimeistelen. Olen huolellinen ja tarkka. Pystyn aika vaivattomasti korjaamaan omaakin tekstiäni, koska lepuutan sitä yleensä yön yli ja luen seuraavana aamuna tuorein silmin.

Mutta virheitä jää teksteihin silti, ei sille mitään voi. En todellakaan ole täydellinen. Pystyn myös myöntämään virheeni.

Verkkoteksteissä on helppo käydä jälkikäteen korjaamassa kirjoitusvirheitä ja asiavirheitäkin. Virheiden määrää voi myös suhteuttaa pitkään tekstiin. Jos 6 000 merkin tekstissä (tämä on 4 827 merkkiä) on pari pikku virhettä, ne eivät kaada koko tekstiä, kun kokonaisuus on muutoin hyvin kirjoitettu ja kasassa.

Virheiden pelko

Olen itse monta kertaa pelännyt hurjasti, että teen virheen. Ja olenkin tehnyt elämässä paljon virheitä. Näin jälkeenpäin katsottuna haluan silti ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. Olen monta kokemusta rikkaampi, kun olen tehnyt virheitä.

Virheetöntä elämää ei ole. Silti pyrimme siihen. Välttämään virheitä. Ei kai kukaan niitä tahallaan halua tehdäkään, mutta stipluja vain välillä sattuu. Silloin voi miettiä, miten niihin suhtautuu.

Viestintäkouluttajat ovat jo pitkään saarnanneet julkisuuden henkilöille siitä, että jos ja kun tekee virheen, se pitää myöntää ja pyytää anteeksi. Eikä tähän tyyliin: ”Jos joku nyt loukkaantui, olen pahoillani.” Vaan niin, että pyytää suoraan anteeksi: ”Tein virheen ja pyydän anteeksi.” Silloin on suoraselkäinen ja kantaa vastuunsa.

Piilottelu, peittely ja tunnustaminen

Virheiden peittäjät ovat oma lukunsa. Tiedämme ne tyypit, joiden on aivan ylivoimaisen vaikea myöntää, että olisi tehnyt virheen. He käyttävät kaikki mahdolliset keinot, jotta virhe ei paljastuisi. Taustalla on valtava häpeä ja paljastumisen pelko. Kuinka paljon inhimillisempää olisi myöntää, että sori, mokasin.

Itse taas vähän liiankin auliisti myönnän omat kömmähdykseni. Joskus voisi pitää suunsa kiinni. Sellaista anteeksipyytelevää nöyristelijää en itsestäni kuitenkaan halua. Aina ei tarvitse erikseen pyytää anteeksi. Voi vain todeta, että tässä sattui virhe ja sillä selvä. Korjaan asian.

”Moka on lahja” hoettiin yhdessä vaiheessa. En nyt tiedä, tuntuuko se aina ihan lahjaltakaan, jos on mokannut. Kun lähettää esimerkiksi tuhansille vastaanottajille kutsun, jossa on väärin kirjoitettu juhlan päivämäärä, niin kyllä ottaa päähän! Eikä tunnu lahjalta. Silloin kannattaa pitää pää kylmänä ja miettiä, miten virheen voi korjata.

Haittaava häpeä

Virheiden pelkoon liittyy vahvasti häpeä. Pelko ja häpeä ovat voimakkaimmat tekijät, jotka estävät meitä toteuttamasta unelmiamme ja haaveitamme. Mitähän muut tästä sanovat? Enhän mä sellaista voi tehdä. En osaa. Entä jos epäonnistun? Paljastun ja kaikki nauravat.

Häpeä on inhottava tunne. Niin inhottava, että yritämme välttää ja peittää sitä kaikin keinoin. Häpeän tunnetta lieventää se, että antaa sen tulla, myöntää sen ja jatkaa eteenpäin. Ah, kuulostaa niin ihanan simppeliltä mutta on aivan hirveän vaikea toteuttaa käytännössä. Kannattaa silti yrittää.

Olen ruvennut suhtautumaan omiin virheisiini hyväksyvästi. Tai tarkennan, että pyrin suhtautumaan omiin virheisiini hyväksyvästi tai ainakin rakentavasti. Ei ole yhtään kiva tehdä virheitä ja huomata niitä jälkikäteen. Aina ei tietenkään ole sillä tuulella, että vaan naurahtaa ja toteaa, hups, sattuipa tämmöinen stiplu tällä kertaa.

Säröt kuuluvat elämään

Kuten alussa mainitsin, kirjoitan paljon. Pidän Elämänpuu-blogia, joka kertoo kansantajuisesti kielestä. Kun käsittelen kieliasioita, minun pitäisi kirjoittaa hyvää ja selkeää suomen kieltä ja osata ohjeet ja suositukset, olenhan koulutukseltani suomen kielen maisteri. Tarkistan kyllä asioita monta monta kertaa! Käytän Kielitoimiston ohjepankkia ja sähköistä sanakirjaa, vierailen säännöllisesti Kotuksen sivuilla. Olen huolellinen ja tarkka, mutta kyllä minullekin käy lipsahduksia. Ne tekevät minusta inhimillisen. Kieli-ihminenkin voi kirjoittaa hassusti tai tehdä tyhmän kirjoitusvirheen. Tätä yritän itselleni toitottaa, kun niitä virheitä väistämättä tulee.

Jos koko ajan pyrimme täydellisyyteen, se käy valtavan raskaaksi. Kun hyväksyy matkan varrella tulleet mustelmat ja kolhut, on paljon helpompaa mennä eteenpäin. Uskaltaa unelmoida ja haaveilla, kun ei rakenna itselleen liian korkeita täydellisyyden aitoja.

Haluan elää täysillä, enkä pidätellä itseäni virheiden pelossa. Kun kiinnittää huomion kaikkiin niihin asioihin, joissa on onnistunut, havaitsee, että niitähän on huomattavasti enemmän kuin virheitä.

Lisää kirjoittajalta Onnenpilkahduksia

Myin mersun – ostin lenkkarit ja bussilipun

Olen manifestoinut itselleni taloudellista mielenrauhaa jo pitkään. Siirryin vakituisesta palkkatyöstä kevytyrittäjäksi viime...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.