Vihalla ois vähän asiaa

Jos meillä olisi aito, hyvä suhde vihaamme, emme ottaisi niin paljon shittiä vastaan kuin mitä tänä päivänä otamme: odotukset elämän jokaisella osa-alueella ovat usein ylimitoitettuja ja kaikkeen pitäisi pystyä hymy huulilla. Kiltin tyttöyden vaatimus läpäisee koko yhteiskunnan ja kun kilttiä tyttöä alkaa ottaa pannuun, on kaikille kätevämpää, että hän ahdistuu tai masentuu. Nämä tunnetilat kun ovat passivoivia siinä missä viha pakottaisi meidät parketille, keskilattialle sanomaan, että “ei jumalavita, nyt riittää!”.

Uskon, että moni meistä ei tutustu vihaansa oikeasti, koska olemme oppineet suhtautumaan vihaamme pelokkaasti, tukahduttaen. Viha saattaa olla ongelmallinen tunne varsinkin niin sanotusti tiedostavalle ihmiselle: olemme ehkä omaksuneet uskomuksen siitä, että hyvä tai “henkinen” ihminen ei koskaan tunne vihaa. Tai jos vihaa sattuisikin nousemaan, on siitä pyrittävä pikimmiten eroon erilaisin tyynnyttävin metodein.

Jos olet aina hyvällä tuulella, hillitty ja ymmärrät muita, jos perusturvallisuutesi vaatii sen, että olet kaikessa samaa mieltä muiden kanssa, onko mahdollista, että sisäinen kiehuntasi menee itseltäsikin ohitse? Ehkä olet silloin niitä, joilla on jatkuvasti jotain psyykkistä tai fyysistä kremppaa, päätä särkee, niskat jumissa ja jokainen kausiflunssa poikasineen vierailee luonasi.

Ei jatkuva raivottaruuskaan kieli terveestä vihasuhteesta. Jos pinna on katkeamispisteessä joka hetki, raivoat ratissa tai pullauttelet herkeämättä suustasi sammakoita, on vihasuhteesi heikko.

Sekä vihan tukahduttaminen että jatkuva hermojen palaminen kielivät lopulta samasta: siitä, että rajamme ovat ryskyneet ja resurssit loppuneet jo ajat sitten. Siitä, että emme ole tunnistaneet sitä hetkeä, jossa viha on ensimmäistä kertaa läikähtänyt: varoittanut meitä, että haloo – raja menee oikeasti tässä.

Mitä tiedän vihastani?

Voikin olla hyvä pysähtyä miettimään, miten suhtautuu omaan vihaansa. Saanko ylipäänsä tuntea sellaista tunnetta kuin viha? Miltä vihani mahtaa tuntua? Mitä minulle tapahtuu, kun suutun? Minkälaisista asioista suutun? Jos piilotan tai tukahdutan vihaani, minkälaisia muotoja se saa? Minkälaista vihaa tunnen kanssakäymisessä ja miten käyttäydyn sen ohjaamana?

Ei ole sattumaa, jos välitön reaktio näihin kysymyksiin on “en tiedä” tai “enhän minä koskaan suutu”. Kun tarkastellaan vaikkapa somea, on nykyään jo varsin sallittua avautua masentuneisuudesta ja ahdistuneisuudesta (ja hyvä toki niin!), toisessa ääripäässä on sitten ilo ja mielenrauha. Sen sijaan aitoa puhetta vihasta näkee vähän. Vihapuhetta sitten sitäkin enemmän. Näkemykseni onkin, että heikko suhde vihaan ja huonovointisuus kulkevat käsi kädessä. Mitä peitellympi viha, sen viheliäisemmät ilmenemismuodot.

Viha löytää kyllä suonet, joita pitkin virrata elämässämme.

Usein vaikuttaakin siltä, että olemme luupissa ahdistuneisuudesta mielenrauhaan ja takaisin. Onko mahdollista, että tästä luupista puuttuu se palanen, joka voisi todella voimauttaa meidät?

Voimauttava viha

Minulla on mennyt kauan hahmottaa, että puuttuva palanen todellakin voi olla viha. Kun rajojani on rikottu, kun olen itse kuluttanut itseäni loppuun, kun en ole saanut pidettyä puoliani, kun olen takertunut asioihin tai ihmisiin saamatta vastakaikua, on kaikissa näissä tilanteissa pyrkimykseni ollut ensisijaisesti rauhoittaa itseäni, sopeutua ja ymmärtää muita. Olen myös vältellyt hankaliksi kokemiani tilanteita, ihmisiä tai suoraa puhetta.

Pidemmän päälle tämä on ollut toimimatonta, koska kuvasta on jäänyt ulos oma itseni aktiivisena toimijana ja oman elämäni subjektina. Aktiivinen toimijuus taas edellyttää oman vihan tunnistamista. Yksi voimaantumiseni edellytyksistä onkin ollut suhteen luominen omaan vihaani.

Olen tehnyt töitä oman vihani kanssa tiedostavasti ja ammattimaisesti ohjattuna ryhmätyönä. Vihatyön seurauksena tein arvokkaita oivalluksia. Minulla oli ollut tiedostamattani erikoinen tunnelataus suhteessa vihaan: vaikka osasin suuttua, sai vihan tunteminen minut kokemaan itseni heikoksi. Vihalla ei ollut positiivista käyttövoimaa elämässäni ja suhteeni vihaan oli turhautunut.

Ymmärsin kokevani vihani pienen tytön vihana, tunnetilana, jossa turhautuneena poljen jalkaa tai puristelen käsiä nyrkkiin, murrun itkuun tai kiukkuun. Vihani ei ole ollut minulle itselleni uskottavaa ja olin sisimmässäni mieltänyt vihani heikkoudeksi ja naurettavuudeksi.

Vasta tietoinen työskentely vihan kanssa auttoi luomaan todellisen suhteen omaan vihaani ja lopulta näkemään sen, että oikein suunnattuna positiivinen aggressio auttaa saamaan asioita eteenpäin, tuomaan itseä rakentavalla tavalla kuulluksi ja nähdyksi.

Kun olen uskaltautunut turvallisessa ympäristössä kokemaan oman vihani sen koko voimassa, olen saanut kokea voimaantumisen, jonka seuraukset ovat olleet selkeästi näkyvissä arjessani.

Ei – minusta ei ole tullut raivopäätä, vaan vihaan tutustumisella on ollut rauhoittava vaikutus: olen oppinut tunnistamaan omat rajani, ilmaisemaan itseäni selkeästi ja uskottavasti ja vaatimaan itselleni sen, mikä oikeudenmukaisesti minulle kuuluu. Entinen pelokas ja välttelevä suhde vihaan on muuttunut suoraviivaiseksi suhteeksi elämän energiaan. Joudun toki edelleen olemaan hereillä vihasuhteeni kanssa: kun alan tuntea ahdistuneisuutta tai lamaantuneisuutta, osaan nykyään nopeammin kysellä itseltäni vihani perään.

Terve suhde vihaan on mahdollistanut minulle sen, että pääsen kiinni positiiviseen aggressioon. Vihaan tutustuminen on ollut minulle matka syvään ja energisoivaan alkuvoimaan itsessäni ja on huikeaa tietää, että voin luottaa tähän voimaan ja siihen, että se on tukenani aina kun sitä tarvitsen.

 

Kiitos ihana lukijani, että käytit aikaasi tämän tekstin parissa! Olet lämpimästi tervetullut vuorovaikuttamaan kanssani Instagramiin: @yhteydenvoima 

 

Lisää kirjoittajalta Yhteyden voima

Yhdessä olemme enemmän

—Ensi sekunnit, kun kaksi kaunista sielua – ihminen ja hevonen kohtaavat –...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.