Venuksen syntymä

Olen elänyt monta elämää, kuollut tuhansia kertoja, ja jokainen aamu nousen uudestaan kuohuvien aaltojen keskeltä. Kuin Botticellin Venus, alastomana, paljaana, puhtaana, pyhänä.

Oli toukokuinen lauantai, kun synnyin. Huusin maailmalle manifestini jo äitini ponnistaessa minut kohdustani: täältä tullaan, elämä! Anna Aurinko, lepertelivät tädit ja sedät pienen tytön kasvaessa, täysin tietämättömänä siitä, että elämäni ensimmäisten vuosien aikana olin jo kokenut täydellisen pimennyksen.

Niin minä opin piilottamaan itseni. Kasvoin varjoissa, pimeissä ja kosteissa luolissa, joissa tuhannet käärmeet kiemurtelivat toistensa päällä röykkiöinä sihisten, minä niiden keskellä lamaantuneena seisten. Opin pitämään kaiken visusti itselläni, tunteet ja ajatukset, joita kukaan ei halunnut. 

Vajosin yhä syvemmälle. Sukupolvien yli tulvivaan suruun ja kaipaukseen. Tein sinne pesän, siellä oli turvallista, lohdullista. Vaikka olin yksin, ei minua voinut kukaan haavoittaa, sillä olin täysin näkymätön maailmalle.

Minä kasvoin ja kaipasin jotain, mikä kutsui nimeäni. Se herätti minut öisin, kuulin sen tuulen huokauksissa, muuttolintujen laulussa, koskien pauhussa ja tulen liekkien räiskeessä. Ja minä karkasin maailmalle.

Ihmisten keskeltä löysin vihdoin itseni. Vapauden. Rakkauden. Kaiken sen, mitä olin aina kaivannut ja halunnut. Mutta varjot vetivät minua edelleen puoleensa takaisin syvyyksiin. Olin edelleen yksin, paksun haarniskan ympäröimä.

Taistelin vuosia turtuneena. Kun mikään ei pääse sisälle, mikään ei pääse ulos. Minä tiesin mitä rakkaus on, olinhan kokenut sen. Mutta en ollut koskaan tuntenut. Kunnes sydämeni särkyi.

Kipu yllätti minut. Sen voima, sen itsepintainen läsnäolo, sen läpitunkeva olemus. Kun se sattuu sydämeen, se sattuu. Se särkee. Se viiltää. Se polttaa. Ja minä itkin. Katkerasti. Syvästi. Valtameriä.

Viimein olin avoinna. Elossa. Kaikki haavani auki revittynä. Elinvoimainen. Kaikki varjoni valaistuna. Keskeinen. 

Minä kuljen polkuani, kohti unelmiani, rakkauden johdattamana, sisäisen liekin valaistessa tieni. Ja vaikka varjot lankeavat, näen ympärilläni ystävyyttä, ja kaikki mitä repussani kannan on usko, luottamus ja päällimmäisenä rohkeus. 

Kulje kanssani hetki. Kannatellaan toisiamme. Ja kun aika on, tiemme eroavat, mutta matka jatkuu entistä kevyemmin.

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.