Varjoilla on asiaa

Mieleni poistuu paikalta herkästi. Takaovesta se livahtaa ulos ja kääriytyy puutarhan perällä olevan torkkupeiton uumeniin. Väsymys on verho, jonka takana se kai kokee olevansa suojassa.

Mitä on menossa nyt? Tummat tunnot pyrkivät iholle ohuina säikeinä. Ne kietoutuvat kehooni kuin huutomerkkeinä, jotka eivät enää halua tulla ohitetuiksi. Mieli taistelee ja väistelee, se pyrkii kaikin voimin painamaan off-nappulan päälle. 

Levottomuus hiertää. Tunkkainen sameus ja ripaus muinaista ahdistusta. Aavistus toivottomuutta? Vanhat peikot ne siellä. Kaiken yllä lepää painava väsymyksen verho, joka yrittää estää katsomasta. Suojelee, raukkaparka. Mutta minä ajattelen, että tässä on tärkeää pysähtyä ja niimpä sanon: ei kiitos, en tarvitse suojeluasi enää, katson tämän näytöksen nyt. Istahdan syvemmälle tuoliini ja annan peikkojen puhua. Kuuntelen.

Kas vain, yritän tunkea vanhaa sabluunaa uuden ylle ja eihän se siihen sovi, eikä haluakaan sopia. Siitäkö ahdistus? Menneen ja nykyhetken eripura. Nykyhetken kirkkaus valaisee menneen. Menneen varjo on tahmea, tihe ja synkkä. Ulos se haluaa! Päivänpaisteeseen ja vapauteen, joten keskityn tuntemaan sen nahoissani nyt. Sillä tunteminen on reitti vapauteen, sen jo tiedän.

Itku tulee. Kurkkua kuristaa mennyt vankila. Näen seinällä raipan ja ruoskan, niillä olen piiskannut itseäni armotta. Vankilani seinät muurasin omin pikku kätösin ja kalterit asettelin huolella yksitellen. Halusin kai suojella itseäni, enkä tiennyt paremmasta. 

Nyt avaan ikkunat, annan valon päästä sisälle. Näen, kuinka pölyhiukkaset tanssivat auringonvalossa. Täällä ei ole siivottu toviin. Hengitän sisään auringonvaloa ja ilmaa. Vankila loittonee. Lupaan sitoutua itseeni. En ohita varjojani, kohtaan ne. Kiitän niistä, kun ne uskaltautuvat esiin. Piileskely kun väsyttää kovin. Nykyhetki ei salli enää minkään kadota varjoihin, ja olen siitä iloinen. 

Saatan peikot ovelle, kiitän, kumarran ja kerron lempeästi, että en tarvitse heidän palveluksiaan enää. He ovat ensin hieman hämillään, mutta poistuvat kuitenkin käsi kädessä jotenkin nuortuneina ja huojentuneen oloisina. 

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Iloisesti kesken

Tornitalo kaatuu

Pelkäsin tätä syksyä, aavistin jonkin olevan tulossa. Ja niin kävi: kun syksyn...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.