Vanhemmat, ollaan lempeitä toisillemme

Isommat sisarukset ovat kuitenkin ottaneet minulta luulot pois. He ovat luonteeltaan aivan erilaisia – äänekkäitä, villejä, rajuja, puhumattakaan erityistä huomiota vaativista ominaisuuksista ja tarpeista. Tiedän, että se ei johdu omasta epäonnistumisestani. Jokainen lapsi on yksilö, ja tärkeä juuri omana itsenään. Vanhempana vaikutusvaltani on rajallinen.

Esikoiseni oli helppo vauva ja helppo taapero. Silloin ihanteet olivat helpompi toteuttaa ja ylläpitää. Minulla oli selkeä kuva siitä, millainen äiti haluaisin olla, ja miten haluan lapseni kasvattaa. Pienen vauvan kanssa se olikin helppoa, haaveet imetyksestä, perhepedistä, sormiruosta ja kantovälineiden käytöstä toteutuivat meillä ilman ongelmia. Lapset kasvaessaan ja itsenäistyessään haastavat, kaivelevat meistä esille piilotetut tunteet, väsymyksen, turhautumisen, surun ja kiukun, ja pakottavat kohtaamaan sen, minkä mielummin painaisi syvemmälle. Sohvan nurkassa yksin istuen tai televisiota katsellen se piilottaminen onnistuukin. Perhearkea pyörittäessä ei. Nykyään toimin usein toisin, kuin olisin alunperin halunnut. En ole aina niin ymmärtäväinen, lempeä, johdonmukainen tai löydä oikeita sanoja. Enkä halua rankaista itseäni siitä. Jokainen tekee parhaansa, ja se riittää. Sen parempi vanhempi ei voi, eikä tarvitse olla.

En halua tuomita tai arvostella muita vanhempia. Mukaan lukien omat vanhempani. Vaikka luoja tietää, miten paljon korjattavaa heidän toimistaan löysi, kun ei ollut itse joutunut kohtaamaan äärirajojaan vanhempana! Omat vanhemmat ovat kuitenkin olleet (ja ovat) yhtä keskeneräisiä, kuin itsekin olen nyt, vastuussa kolmesta pikku ihmisestä. Ihmisiä me kaikki olemme, eikä lapsellekaan tarvitse esittää, että äiti ei tunne mitään ja hymyilee vain vaikka mitä tekisi. Itse olen kuitenkin kunnostautunut anteeksi pyynnössä, ja siitä olen ylpeä. Meillä puhutaan tunteista paljon, pyydetään anteeksi, huudetaan lattialla kiukkukohtauksen kourissa ”äiti, minä olen tosi väsynyt ja nälkäinen!”. Anteeksipyyntö ei ole jotain, mikä kuuluu siihen jos on tehnyt väärin, vaan se sanotaan kun toiselle on tullut paha mieli.

Sanon toisinaan asioita, joita ennen lapsia tai vauvan äitinä en olisi ikinä uskonut omalle lapselleni sanovan. Toimin tavalla, joka ennen lapsia vaikutti kauhistuttavalta, kuten kannan kaupasta ulos naama punaisena kiljuvaa lasta. Enää se ei vaikuta kummalliselta, ja nämä kahdeksan vuotta vanhempana eläneenä en uskalla lähteä syyttämään toista äitiä tai isää hänen toiminnastaan. En voi tietää miten heidän sijassaan reagoisin, en tunne heidän lapsiaan, en tiedä kuinka monen sukupolven takaa heidän käytösmallinsa kumpuaa, en koska he ovat viimeksi syöneet tai nukkuneet. Ymmärrystä me kaikki tarvitsemme, ja lempeyttä. Huomaan omien vanhempieni toistavan vanhempiensa tapoja reagoida ja kasvattaa, ja mieheni toistavan omiensa. Vaikeampaa on havaita ne objektiivisesti  itsessään, ja tietoisesti toimia toisin kuin aina on toiminut. Varsinkin konfliktitilanteissa ja väsyneenä.

Eikö arki helpottuiskin, jos voisimme luottaa siihen, että muut vanhemmat ovat meidän puolellamme? Että he eivät arvostele toimintaamme tai lasten kasvatustamme, vaan näkevät meissä oman keskeneräisyytensä, ja katsovat hyväksyen tai apua tarjoten. Ettei raivoavien lasten kanssa kaupassa tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat. Varsinkin erityislasten kanssa huonosti kasvatetun lapsen leiman saa nopeasti. Myös törttöilevät lapset ja nuoret ollaan monesti niputtamassa huonojen vanhempien lapsiksi. Itse ajattelen, että aikuisuuteen kuuluu vastuu itsensä lisäksi muista. Ei vain omista lapsistaan jos niitä on, vaan muista ympärillä olevista, yhteisön jäsenistä. Se ei tietenkään ole aina kivaa ja helppoa, mutta se on ajatus mihin itselleni on ollut tärkeää kasvaa. Niinpä ajattelen, kun luen otsikoita niistä törttöilevistä nuorista, että meidän kaikkien aikuisten vastuulla on rakentaa sellainen ilmapiiri ja  ympäristö, jossa kaikilla nuorilla on hyvä olla, eikä nuorten pahoinvointi ole lähtökohtaisesti vain vanhempien vika. Kuten ei myöskään vauvansa kanssa loppuunpalaneen äidin ongelma ei ole vain hänen omansa.

Se kuka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Kahdeksan vuoden jälkeen olen todennut, että siitä huolimatta, että äitinä mokaan jatkuvasti, ja teen koko ajan parhaani, harva asia on oikeasti minun käsissäni.