Unohdettu sisäinen lapsi

Sisäisen lapsen äärellä on hyvä olla vaiti ja kuunnella. Se säikähtää kovin helposti ja häipyy kulman taa pienimmästäkin äkkiväärästä liikkeestä. Kun tuon lapsen havaitsee lähellään, voi melkein onnitella itseään, että on päässyt lähietäisyydelle tämän harvinaisen vieraan kanssa. 

Paitsi ettei se ole harvinainen. Eikä vieras. 

Sisäinen lapsi on osa meitä. Usein se on huitoo unohduksen verhon takaa meille yrittäen herättää huomiomme, jotta se voisi kertoa tarinansa loppuun ja tulla lopultakin täysin kuulluksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi. Erinäiset alkukantaiset tunteet ja reaktiot ovat sen keinoja ilmaista itseään. Sisäinen lapsi on unohdettu ydinosamme. 

Tänään huomasin sen liepeilevän lähelläni ja koitin kuulla sitä, mutta korvani menivät lukkoon samantien ja nukahdin. Torjuin sen taas. Myöhemmin huomasin sen yhä siinä lähelläni pyörimässä, ja aina kun käännyin sitä kohti,se vaihtoi puolta. Se kai pelkäsi torjutuksi tulemista niin, että sen oli vaikeaa tulla nähdyksi. Lopulta kuitenkin tavoitin sen, ja se alkoi kertoa tarinaa yksinäisyydestä. Lapsi oli surullinen ja murheissaan ja koki kovasti huonommuutta itsestään. Häpeä painoi sen selkärankaa ja ilma oli sakeanaan surusta, jota se hengitti. Se halusi olla joku toinen, parempi. Lapsi koitti olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi, ja siinä sillä olikin työtä! Se oli liian tarvitseva ja avuton. Selviytyäkseen se koetti kutistaa itseään ja siitähän sillä meni koko keho aivan kramppiin.  Aivot se oli kaventanut putkeksi ja mieli oli puutunut turraksi. Keho sillä oli hälytysvalmiudesta  halvaantunut. Se oli säikky kuin pieni lintu, ja samalla se takertui minuun kuin koala puuhun tai vastasyntynyt äitiinsä.

Olisi ollut niin helppo ohittaa ja katsoa toisaalle. Olla huomaamatta ja unohtaa, niin kuin ennenkin. Mutta nyt harjoittelin uutta lähestymistapaa ja annoin sen olla. Huomasin sen ja kuuntelin. Otin sen lähelle ja sanoin: kestän kaikki puolesi. Saat näkyä. Saat kuulua. En enää hylkää. Harjoittelin uusia sanoja: olet ihana ja arvokas juuri tuollaisena! Lupasin sille, että se saa olla lähelläni niin kauan kuin on tarvis.

Lapsella oli paljon kipua sisällään, paljon kohtaamatonta tummaa ja aukkoista. Ja minä olin ollut vain tyytyväisesti aikuinen ja ajatellut, että onpa hyvä kun lapsuus ja nuoruus ovat ohi, ja että kylläpä aikuisena on sitten mukavaa (ei sillä, että lapsuus ja nuoruus olisivat olleet silkkaa kärsimystä, mutta silloisella minulla oli hyvin vähän keinoja käsitellä vaikeita asioita ja tunteita).

Olen ohittanut itseni. Monesti. Lapsiosani on jäänyt huomiotta ja vaille. En ole katsonut kohti, en sinne päinkään. Nyt lupasin itselleni, että hyväksyn itseni kokonaan. Kurotan kättäni kohti unohdettua lastani. Opettelen antamaan sille rakkautta. Otan sen mukaan kaikkialle. Kannan sitä sydämessäni ja annan sille sen, mitä se kaipaa. En katso toisaalle enää.

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Iloisesti kesken

Tornitalo kaatuu

Pelkäsin tätä syksyä, aavistin jonkin olevan tulossa. Ja niin kävi: kun syksyn...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.