Traumakuoppa

Putosin traumakuoppaan. Viihdyin siellä noin kaksi viikkoa, mikä on melko pitkä aika olla niin syvässä paikassa. Kai kolkuttelin kuopan reunoja jo syksyllä kun erosin rakkaastani, mutta vasta nyt kaiken ero- ja muuttohulabaloon jälkeen oli viimein tilaa kaatua ja sukeltaa syvään päätyyn.

Olen nyt uskaltanut katsoa sellaista persoonani osaa, joka on saanut olla kaikki elämäni vuodet katseilta suojassa. Rakkaani saatteli minut sen kuilun reunalle ennen kuin lähti. Kiitos siitä, yksin en olisi osannut siihen tulla. 

Kuoppa johti suoraan ydinhaavaan. Siihen kelpaamattomuuden ja pienen lapsen hylätyksi tulemisen kokemukseen. Siihen haavaan, joka oli häpeän kyllästämä ja väitti: se joka olet, on liikaa. Haava oli muumioitunut möykyksi sisälleni, ja sitä yhä kannoin mukanani. Olin vain peittänyt sen niin taidokkaasti, että sen olemassaolo pääsi yllättämään. Mutta siinäs nyt olin, traumakuopassa rähmällään hetken täysin ilman valoa ja kompassia ja koin massiivista epäonnistumista, häpeää, arvottomuutta ja huonommuutta. 

Yritin istua alas ja kuulla itseäni. Ei kuulunut mitään.Yritin ymmärtää itseäni mutta en ymmärtänyt mitään. Annoin aikaa mutta en tarpeeksi. Koitin olla kärsivällinen ja lempeä, mutta tilalle ilmestyikin armoton, kärsimätön tuomari. Hoputin itseäni jo eteenpäin, mutta juna ei vaan liikkunut. Yritin ratkoa tilannetta puolelta jos toiselta, ei auennut. Yhtäkkiä tuntuivat kadonneen kaikki haalitut työkalut ja keinot.

Kunnes ymmärsin vihdoin katsoa lapseen. Sen olin unohtanut hetkeksi vaihtopenkille ja siellä hän raukkaparka yritti selviytyä yksin, mahdotonta! Sisäinen lapseni oli kohtuuttoman suurissa saappaissa vailla minkään sortin valmiuksia elämään. Kaappasin lapsen syliini ja siitä alkoi hiljalleen sulaminen. 

Ja taas harjoiteltiin sallimista, antautumista. Sietämättömät tunteet tulivat, keskityin ja annoin olla. Hengitin ja pidin turvaa itsessäni yllä. Keskitin katseeni sisäisen lapseni kuolleeseen kulmaan, siihen näkymättömään kohtaan mikä ei ollut piirtynyt vielä esiin. Näin lapsen vapisevan nurkassa, ja voi kuinka rakastinkaan sitä! 

Pienin pisaroin alkoi valoa tihkua hämärään huoneeseen. Sitten tuli riemu ja ylpeys: uskallan valaista tämänkin pimennon! Matka mitättömyydestä häpeän portin läpi yhä laajenevaan iloon ja rakkauteen oli ja on kaiken vaivan väärti.

Taas olen elossa ja kotona itsessäni. Tänään aamulenkillä tunsin, kuinka sydän laajeni kattamaan koko kehon. Sydän oli suurempi kuin koskaan! Rakkaus rönsysi itsestäni ulos ja levittäytyi kaikkialle. Kehossa tuntui jotenkin uudelta. Herkemmältä ja vahvemmalta.

Yhä todemmaksi tulee lause: myötätunto muuttaa maailmaa. Joskus on vaikeinta antaa sitä itselleen,vaikka itseasiassa juuri se on kaiken lähtökohta ja ydin. Sillä rakkaus leviää maailmaan oman sydämen kautta. Pidetään siis sydämistä huolta!