Tornitalo kaatuu

Pelkäsin tätä syksyä, aavistin jonkin olevan tulossa. Ja niin kävi: kun syksyn ensimmäiset kirpeät aamut koittivat, vyöryi pyörremyrsky vakaasti kyselemättä päälleni.  Kesän leppoisuus oli vain muisto, kun tunsin sisuskalujeni vapisevan ja jonkin kauan sitten sisälleni rakennetun olevan romahdusvaarassa.

“Tornitalo huojuu. Jokin minussa horjuu, murtuu. Sisälleni kasvanut vanha rakennelma natisee liitoksissaan, seinien välistä tihkuu ulos jotakin. Tämä rakennus ei kanna. Sen on annettava murtua.”

Rakennus oli aikoja sitten luotu ja liimattu kasaan pelon ja ahdistuksen laastilla ja siihen se oli jäänyt. Ja sitä olin oppinut väistelemään. Olo oli hutera. Koetin avata sydäntäni ja olla itselleni läsnä. Yleensä se on ratkaisu kaikkeen, mutta nyt en tuntunut saavan itseeni kontaktia millään. Tunsin sydämeni olevan kiinni ja jumissa ja siitä tiesin, että nyt mennään syvälle.

Kun lähipiiri ei enää tuntenut minua, enkä minä itseäni, alkoi olla jo tukalaa. Opettelin antamaan itselleni aikaa. Ja armoa. Sumuisessa olotilassa en nähnyt selkeästi, mutta opettelin suostumaan siihen, että nyt on näin, ja näin on hyvä. Asiat avautuvat omalla painollaan.

Sieltä ne sitten mönkivät esiin, syvälle haudatut vanhat möröt. Ne, joita en ollut aiemmin kyennyt katsomaan. Enää ei auttanut muu kuin antaa sen kaiken tulehtuneen ja syvälle sisälle jemmatun tulla pinnalle. Tunteet olivat tiukemmassa kuin yleensä, ne eivät lähteneet kertaheitolla vaan ne vaativat läpikotaista tarkastelua. Ja minä olin siihen viimein valmis.

“Tummat pilvet minussa, menneisyyden jäljet. Tervehdin teitä! Lapsiminän vaietut kivut ja surut yhtäkkisen tuoreina mielessäni. Uhriminän voimattomuus jäsenissä. Kaikki piilotettu esillä päin näköä, naamalle hierottuna.” 

Maailmani haki uutta paikkaansa, sillä vanhassa ei enää voinut vapaasti elää. Sisälläni olevat rakenteet eivät enää kantaneet. Samaan aikaan jokin ulkoisessa maailmassa tökki. Näin selvästi sen, että tie ulkoiseen muutokseen kulkee sisäisyyden kautta. Ja niin oli taas aika hylätä kaikki se, mikä oli aikansa palvellut. Kyseenalaistin vanhat uskomukset, itse luodut ja itselle syötetyt. Kuinka eletään, kuinka olla ihminen, kuinka maailmassa toimitaan. Peruskysymyksiä 🙂 Kyseenalaistin kaiken sen, mitä olin niellyt ja mitä meille jo koulussa opetetaan. Elämisen tavat, vallitsevat asenteet ja yhteiskunnan rakenteet. Tunsin ne nahoissani toimimattomina. Minä olin rakentanut tornitaloni aineksista, joita oli ollut tarjolla ja joihin olin ylettänyt, ja nyt tuo kaikki paloi sisäisen suurennuslasini alla.  Tätä olin pelännyt. Tätä olin odottanut.  Ja nyt se viimein tapahtui. Annoin sisäisen palikkatornini hajota.

Tornitalo on sortunut. Helpotus. Tuhka ravitsee maata jossa uusi jo kytee, odottaa ilmentymistään. Rauha väreilee ilmassa, ja uusi vapaus.”

Pyörremyrskyn jyllätessä sisäisyyteni järjestäytyi uudelleen ja ymmärrän nyt, että minä voin valita toisin. Minä voin tehdä toisin. Jos haluaa asioiden muuttuvan, on itse otettava ensimmäinen askel. Jos haluaa luoda uutta, ei auta jäädä paikoilleen. Jos haluaa muutosta, on muutettava itsensä, muu seuraa perässä.

Vanhan tornin tilalle on hiipinyt tarkkanäköinen ja herkkävaistoinen leijona. Se tuntee voimansa ja tutkailee maisemaa kaikessa rauhassa. Tarpeen tullen se osaa karjahtaa. Paine on poissa. Tein niin tai näin, jotain sisälläni on eri tavalla ja aika näyttää miten se ulkopuolella ilmenee. Minä en voi enää olettaa, että olen se, joka olin ennen. Haluan sallia itselleni olla uusi joka päivä. Sisälleni on tullut tyhjää tilaa, jossa jokin uusi ja innostava muhii ja odottaa kypsymistään. Rauha sille!

 

 

 

 

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Iloisesti kesken

Tornitalo kaatuu

Pelkäsin tätä syksyä, aavistin jonkin olevan tulossa. Ja niin kävi: kun syksyn...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.