Poikani täyttää pian 4 vuotta ja hänellä on pitkät pellavaiset hiukset, joista hän on hyvin ylpeä. Tänään sain viestin hänen isältään, että viikonloppuna hän vie pojan parturiin. Sinne, minne lapsi ei tähän mennessä ole suostunut menemään vaan itkuisuus on alkanut ehdottelustakin.

 

Itse ihmettelen, minkä takia hiusten leikkaus on nyt niin iso ja tärkeä asia?

Ongelmana on kuulemma ollut:

a) hiuksia on enemmän suussa kuin syötävää jäätelöä

b) ihmiset jotka eivät lasta tunne, luulevat häntä tytöksi.

 

Itselle tuli ensimmäiseen ongelmaan vastauksena mieleen muutamakin asia. Nimittäin nimeltään hiuslenkki ja hiuspanta. Mutta nämä kuulemma lisäävät ongelmaa b.

 

Joka taas minusta on enemmän ulkopuolisten ihmisten ja heidän rajoittuneen näkemyksensä ongelma kuin, että siitä pitäisi tehdä pojan ongelma. Mutta ehkä minun maailmankuvani vaan on joidenkin mielestä hyvin kummallinen.

 

Koska jotenkin minulle ei mahdu aivokapasiteettiini ajatus, että ongelmat pitää siloitella piiloon. Kun lasta oletetaan pojan sijaan tytöksi pitkien hiusten, pitkien ripsien ja suloisten kasvonpiirteiden takia niin asiako ratkaistaan sillä, että leikataan hiukset sellaiseksi, ettei varmasti nyt kukaan vahingossakaan kutsu enää tytöksi??

 

Tällä samalla ajatusperiaatteellako sitten kannatetaan kaikkia lyhythiuksisia tyttöjä kasvattamaan pitkät hiukset, ettei heitä (vaatetuksesta huolimatta) vaan luultaisi pojaksi.

 

Kai minussa asuu sen verran anarkistia, että koen enemmänkin asiakseni puuttua aiheeseen ja nostaa ääntä tästä aiheesta. Jokaiselle ihmiselle, joka minun kuullen on lastani virheellisesti tytöksi kutsunut, olen korjannut kyseessä olevan poikalapsen, hiusten pituudesta huolimatta. Ihan siksi, että ihmiset voisivat pikkuhiljaa alkaa päästämään irt rajoittavista ennakkoasenteista. Muinaiset lokerot joutavat jo romukoppaan. Pojalleni olen kertonut, että pojat voivat olla lyhythiuksisia, pitkähiuksisia ja pukeutua miten haluavat. Pitkähiuksisia miehiä ja poikia nähdessämme olen näyttänyt, että muillakin miessukupuolen edustajalla on pitkiä hiuksia ja niitä pidetään auki tai kiinni erilaisilla tavoilla, kukin mielensä mukaan.

 

Aikanaan oli kauhistus, kun naiset pukeutuivat housuihin. Tai leikkasivat hiuksensa polkkatukaksi. Mutta näinkö pitkälle me tosiaan olemme päässeet niistä ajoista…

 

Sukupuolisensitiivisyys kunniaan

 

Katsoin joku aika sitten videopätkän, missä 12-vuotiaat tytöt olivat saaneet tarpeekseen lelujen seksismistä. Siitä kuinka asiat määritellään valmiiksi tytöille ja pojille. Esimerkkinä he mainitsivat Star Wars monopolipelisetin, jossa löytyi kaikki mieshahmot mutta ne muutamatkin naishahmot, joita elokuvassa on, loistivat poissaolollaan.

 

Minua on ylipäätään vaivannut jo pitkän aikaa maailma, jossa kaikki määritellään valmiiksi. Tyttöjen vaatteet ja lelut valmistetaan söpöiksi glitterkeijuprinsessa-tyyliin siinä kun poikien tavarat ovat värimaailmaltaan tummempia ja karskimpia. Poikien oletetaan leikkivän ”poikien leluilla” ja tyttöjen omillaan. Poikien oletetaan myös olevan lyhythiuksisia ja tyttöjen vastaavasti pitkähiuksisia. Tyttöjen herkkyys on arvostettua mutta herkät pojat saavat käydä karun koulun opetellakseen peittämään tunteitaan. Poikamainen tyttö on nykyaikana jo löytänyt omaa paikkaansa mutta tyttömäinen poika tuntuu edelleen olevan ympäristönsä kauhistus.

 

Tämä ensin kertomani ei kuitenkaan ollut ensimmäinen ”hairgate” poikaani koskien. Yli vuosi sitten sain poikani päiväkodista kehoituksen leikkauttaa lapseni hiukset lyhyiksi hänen siirtyessä isompien ryhmään ”koska joka vuosi on täiepidemioita”. Ihmettelin silloin, kehoitetaanko kaikkia tyttöjen vanhempiakin leikkaamaan hiukset lyhyiksi. Tämä sai minut miettimään, kuinka helposti vanhakantaiset olettamukset ylipäätään ohjaavatkaan meidän ihmisten ajatuksia, sanomisia ja tekemisiä. Ja varsinkin olen miettinyt, kuinka paljon sanomisissamme kuuluu vastapuolelle sävy siitä todellisesta totuudesta mitä mieltä olemme, vaikka yrittäisimme ja omasta mielestämme kovin neutraalisti olevinaan juttelisimmekin.

 

Olimme jokunen viikko siten lähialueella potkimassa jalkapalloa. Pojallani oli päällä futispaita ja nappikset. Pitkät hiukset liehuivat vapaana ja päässään pojalla oli panta. Samalle kentälle tuli ulkomaalainen isä lastensa kanssa samoihin touhuihin. Juttelimme siinä isän kanssa lasten pelaillessa ja tuli ilmi, että poikaani luultiin jälleen kerran tytöksi. Vain hiusten perusteella. (Jälleen, jalisasussa ja nappiksissa pelaava tyttö ei aiheuta kummeksuntaa, mutta pitkähiuksinen poika kylläkin.) Isä kertoili kuinka hänen kulttuurissaan vanhemmat päättävät mitä vaatteita lapset käyttävät ja miten hiukset leikataan. (Jutuissa tuli ilmi myös, kuinka heillä mies tuntui päättävän milloin vaimolle on tullut liikaa kiloja ja on aloitettava aktiivinen urheiluharrastus…) Jossain vaiheessa pojalleni ja miehen samanikäiselle pojalle tuli pätemisestä johtuvaa sanaharkkaa, johon lapseni reagoi itkien. Otin poikani syliin ja selvitimme mistä pettymys johtuu. Keskustelin poikani kanssa harmituksesta ja annoin hänen itkeä. Vieras isä tuli sanomaan pojalleni, ettei pojat itke vaan keskustelevat harmituksen. Kerroin isälle, että minun poikani saa itkeä.

 

Tämä tapaus havahdutti minua ja sai hiukan sappeni kuohahtamaan. Havahdutti miettimään, kuinka tämä patriarkaattinen maailma todellakin tukee naisten kovuutta, pärjäävää ja maskuliinista mentaliteettia mutta feminiinisyys nähdään heikkoutena, kenties hävettävänä ja ei-sallittuna. Onko tosiaankin miehen malli pitää porut vakan alla ja kovettaa itsensä? Maailma on kova ja erityiskova tuntuu olevan herkkyyttä omaavalle miespuolen edustajalle.

 

Minulle tärkeitä asioita kasvatuksessa ja elämässä yleensäkin on kaikkien tunteiden salliminen ja toisten huomioiminen ja arvostaminen. Kannustan itseni ohella lastani itsensä kuunteluun ja itseensä uskomiseen, myös asioissa joissa valtavirta ei olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Luulen ja ainakin haluan uskoa, että kasvattaisin lastani aivan samalla tavalla vaikka hän olisi tyttö. Sallin lapseni vaikuttaa elämäänsä ilman turhia rajoja tai liiallista aikuisjohtoisuutta. Minä en halua määrätä ja määrittää hänen elämäänsä valmiiksi. Mielipiteeni kasvatuksesta on vapaampi, mitä yleisesti tunnutaan ajattelevan. Mutta en halua lähteä siihen upottavaan keskusteluun mitä kasvatusjutuissa nopeasti mennään lukemattomien erilaisten näkemysten vastakkainasetteluna.

 

Tarjoan ja olen aina tarjonnut lapselleni erilaisia leluja. Hän ei kuitenkaan ole oikein koskaan innostunut nukkeleikeistä ja pehmoeläimetkin alkoivat kiinnostamaan enemmässä määrin vasta noin vuosi sitten. Lapseni ensimmäinen ikinä katsoma elokuva on Frozen vaikka nykyään suosikkeja on mm. Autot, Mörkyli, Mio poikani Mio ja Monsterit oy. Noin vuosi sitten menimme kauppaan ostamaan hänelle vaatetta lahjarahalla. Ensin lapseni ihastui turkoosiin ”Elsa-mekkoon” eli rimssuiseen tanssimekkoon. Hän laittoi sen sovituskopissa päälleen, juoksenteli hetken pitkin käytäviä onnensa huipulla kunnes silmät osuivat Spiderman-haalaripukuun. Siinä se sitten oli, taisi olla ensimmäinen itse valittu vaatekappale. Jos valinta olisi ollut Elsa-mekko, niin sitten se olisi ollut.

 

Vaatteet ovat tässä poikani iässä enemmän rooliasuja kuin aikaisemmin. Supersankari- ja prinsessavaihe on vahvana kolmesta vuodesta ylöspäin ja se on tullut huomattua. Yhdessä vaiheessa poika puki itse vaatteet päälleen niin, että aluskalsarit jäivät housujen päälle. Supersankari-tyyliin. Sitä kesti aikansa ja hän sai sen tehdä aivan vapaasti koska miksi ei? Minä olin ylpeä, että pojalla oli vahva mielipide siitä mitä hän haluaa.

 

Meillä on kotona kolmen värisiä murokulhoja; sinisisiä, harmaita ja vaaleanpunaisia. Yhdessä vaiheessa pojalleni oli herttaisen samantekevää minkä värisestä kulhosta hän söi. Keväällä tuli vaihe, jolloin ruoka pyydettiin siniseen tai harmaaseen, koska lapsi sanoi ettei tykkää vaaleanpunaisesta. En tehnyt asiasta numeroa, hän sai valita kipponsa ruokaillessamme. Viime viikolla oli taas muutosta. Poika valitsi harmaan ”vaikka vaaleanpunainen onkin minun lempi”. Kysyin onko vaaleanpunainen lempivärisi ja lapsi vastasi: ”Kaikki värit on mun lempi”. Tähän tulokseen hän on tullut itse omissa mietteissään.

 

On kylläkin helpommin sanottu kuin tehty, että antaa lapsen muodostaa itse omat mielipiteet. Kuinka huomaamattammekaan me annamme lapsille viitteitä siitä mikä on meidän mieleen ja mikä ei. Lapset tahtovat auttamattomasti kuitenkin yleensä joko miellyttää tai vartavasten ärsyttää vanhempia omilla valinnoillaan.

 

Vanhemmuuteen ja tähän aiheeseen sopii mielestäni ote Kahlil Gibranin kirjasta Profeetta (1923):

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

 

Vaikka meillä poikani kanssa väliin tahdot taistelee ja kolahtelee kovinkin yhteen, olen kuitenkin hyvin ylpeä hänen vahvasta tahdostaan. Haluan uskoa, että vahvatahtoiset lapset ovat tulevaisuuden muutoksen tekijöitä maailmassa, jossa kaikki koitetaan tasapäistää ja lokeroida. Yksilöllisyys ja erilaisuus kunniaan!

 

Gibranin runoa googletellessa törmäsin erittäin hyvin kirjoitettuun kirjoitukseen samasta aiheesta, eli meistä vanhempina ja lapsen oikeudesta olla oma itsensä. Artikkelin löydät tästä alta.

https://mielenihmeet.fi/lapsesi-eivat-ole-sinun-lapsiasi-he-ovat-elaman-tyttaria-ja-poikia/